Velkakriisin aikoina raha on mitä syvimmin politiikkaa, suuri raha myös kansainvälistä politiikkaa.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde toivoo, että valuuttarahasto kasvattaisi kokoaan voidakseen vastata niihin avunpyyntöihin, joita lähiaikoina voi tulla velkakriisin ja taantuman yhteisvaikutuksesta.

Lagarden mukaan talouskriisiin tulisi varautua 1 000 miljardilla dollarilla.

Nähtävästi laskelma menee siten, että puolet tulisi euroalueen vakausrahastojen kautta ja loput IMF:ltä.

Summan riittävyydestä on mahdotonta sanoa mitään. Vaihteeksi rahamarkkinoilla on ollut pari viikkoa rauhallisempaa, mutta toisaalta ainakin euroaluetta uhkaa taantuma, joka kolhisi pahimmin kaikkein heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevia maita.

Pohjimmiltaan riittävyyskysymys on vain uskottavuuskysymys: jos markkinat pitävät pottia uskottavana, se on riittävä. Usko puolestaan voi vahvistua, jos rauhallinen vaihe markkinoilla jatkuu.

IMF:n kolehdin keruu on paljon muutakin kuin taloutta ja dollareita. Lagarden toive muuntui monessa maassa politiikan ja valtapolitiikan kysymykseksi.

Kiinan ylin johto viestitti, että jos pottiin kerätään lisää rahaa Kiinasta, maan on saatava lisää valtaa IMF:n päätöksenteossa.

Kiina halunnee IMF:ssä rahan ohjailuun samanlaista valtaa, jota Yhdysvalloilla jo on. Yhdysvallat on rahaston ainoa maa, joka voi yksin käyttää vetoa.

Lisäksi Kiina on antanut ymmärtää, että jos rahaa kinutaan, keskustelut yuanin arvosta on syytä lopettaa. Kiinaa on moitittu siitä, että se lietsoo vientiään pitämällä yuanin kurssin alhaalla.

Myös Kiinalle julistetun aseidenvientikiellon purkaminen voisi nousta esille kolehtia kerättäessä.

Kehitysmaissa IMF:n yritys kerätä sotakassaa ärsytti. Niissä kyseltiin, onko IMF-rahat tästä lähtien varattu rikkaille maille niiden itsensä aiheuttamiin ongelmiin.

Kanada puolestaan kertoi – hieman kehitysmaille taustatukea antaen –, että jos kassaa kasvatetaan, rahaa on syytä käyttää erityisesti niiden ongelmien hoitoon, joita euromaiden kriisi aiheuttaa euroalueen ulkopuolisille.

Voi olla, että Yhdysvallat ei muutenkaan haluaisi kasvattaa osuuttaan, mutta tulevien vaalien vuoksi myönnytykset ovat mahdottomia. Yhdysvalloissa ajatellaan niin kuin toisen maailmansodan alussa: tämä sotku on Euroopan sotku, josta on syytä pysyä kaukana. Se, joka muuta puhuu, teilataan poliittisesti.

Yhdysvalloissa pidettävissä vaalipuheissa Eurooppa on kirosana. Se on yhteiskunta- ja talousmalli, jonka kopioimisesta presidentti Barack Obamaa syytetään. Eurooppa on Yhdysvaltojen konservatiivien tulkinnoissa muuttunut sosialistiseksi.

Toisin kuin sodan alla Britannia ei ole nyt houkuttelemassa Yhdysvaltoja mukaan. Britannian hallitus jättäisi mantereen huolet mantereelle.

Täysin toisin kuin sodan alla tehtävä kuuluu nyt Saksalle. Saksan ulkoministeri Guido Westerwelle kävi viime viikon lopulla Washingtonissa Brookings-instituutissa ihmettelemässä amerikkalaisia näkemyksiä ja toivoi Yhdysvaltojen tulevan Euroopan rinnalle velkakriisin vastaiseen taisteluun sekä IMF:n tueksi.

Westerwelle muistutti, että kymmenestä kilpailukykyisimmästä taloudesta seitsemän on eurooppalaisia ja eurooppalaisten yritysten investoinnit Yhdysvaltoihin kasvavat nopeasti.

Hän toi Washingtoniin uutisen Euroopasta: "Me voitimme sosialismin 20 vuotta sitten."

Westerwelle vakuutti Saksan sitoutuneen euron pelastamiseen sekä poliittisesti että taloudellisesti. Saksan ulkoministeri toivoi, että Eurooppa ja Yhdysvallat asettuisivat rinnakkain ja muodostaisivat "laajennetun lännen".

Hän vastasi IMF-rahoista nousseeseen poliittiseen poruun muistuttamalla, että jos kriisiä ei tukahduteta, se näivettää poliittisen järjestelmän uskottavuuden sekä heikentää Yhdysvaltojen ja Euroopan kykyä edistää omia intressejään ja arvojaan maailmanlaajuisesti. Niissä on kuitenkin – mikä kaiken valtapolitiikan keskellä on syytä muistaa – paljon yhteistä.