Työhuonetta siivotessani kirjahyllyn ylimmältä hyllyltä päähäni putosi leikekirja. Kävi kuten tarinoissa käy: lattialle kopsahtaessaan kirja aukesi kiinnostavasta kohdasta. Laskin siivousrätin kädestäni ja syvennyin avautuneeseen aukeamaan. Tein matkan aikaan ennen vuoden 1994 presidentinvaaleja.

Ensimmäinen ero nykymaailmaan oli tietysti tuntuva: kaksi kiloa painava ruskea kirja tuli kova kulma edellä. Nykyään toimittajat eivät yleensä leikkaa tekemiään juttuja lehdestä ja liimaa niitä leikekirjaan. Jos on palattava johonkin aiempaan artikkeliin, tiedotusvälineiden sähköiset arkistot hakevat kaivatun tiedon muutamassa sekunnissa hakusanan perusteella.

Ikävä kyllä, sähköarkistoa ja nettiä selatessa ei voi kokea Madeleine-tunnetta.

Ranskalainen kirjailija Marcel Proust kertoo kirjassaan Kadonnutta aikaa etsimässä mitä tapahtuu, kun kertomuksen päähenkilö maistaa vuosikymmenten jälkeen ensimmäisen kerran Madeleine-leivosta. Maku lennättää maistajan hetkessä lapsuuteen: muistoja, tunnelmia ja kuvia tulvii mieleen.

Leikekirjaan talletettu mustavalkoinen Helsingin Sanomien sivu tuoksui vanhalta painomusteelta ja paperi tuntui hauraalta. Sivun asettelu oli menneestä maailmasta: tarjolla oli valtava määrä tekstiä, ja haastattelu oli tehty kysymys–vastaus-periaatteella. Keskustaa koristi mustavalkoinen kuva, jossa mies istui televisiotuolissa ja piteli kirjaa.

Tämän näköistä pakettia ei lukijoille enää tarjota. Nyt pitää olla grafiikkoja, runsaasti kuvia ja pieniä juttuja, jotka asetellaan nätisti pääjuttua tukemaan ja lukijaa paapomaan.

Vanha lehden sivu toi mieleen ajan, jolloin haastattelu oli tehty. Maailman, joka ei ollut yhtä dynaaminen kuin nykyinen.

Madeleine-tunne ei ollut kaunis sunnuntaitunnelma kuten Proustilla.

Olin tehnyt joulukuussa 1993 julkaistun haastattelun pohjustamaan tammikuussa 1994 käytäviä presidentinvaaleja.

Mies kuvassa oli keskustan presidenttiehdokas Paavo Väyrynen. Hänellä oli pyöreät silmälasit, vakava ilme, jaloissa sandaalit ja sylissä vuoden 1918 kansalaissodasta kertova tutkija Heikki Ylikankaan kirja Tie Tampereelle. Pöydällä nökötti joulutähti ruukussa.

Väyrynen ei ollut puheissaan eikä ilmeessään se vuoden 2012 vaaleista tuttu hassuttelija. Silti sama mies. Ja sama pyrkimys.

Vuonna 1993 Suomi oli äärimmäisen kivuliaan laman pohjilla. Suuri joukko suomalaisia oli menettänyt työnsä, yritykset keikkuivat konkurssin reunalla, ja valtakunnalta olivat rahat loppuneet. Suomea uhkasi kohtalo, joka nyt uhkaa Kreikkaa: vararikko.

Samaan aikaan Suomi oli astumassa kohti tuntematonta, kohti jäsenyyttä Euroopan unionissa. Ei osattu sanoa, mitä EU-jäsenyys tarkoittaa Suomen maaseudulle ja Suomen itsenäisyydelle tai sosiaaliturvalle.

Nokia oli vasta keskittymässä matkapuhelinalalle, ja pankkeja kaatui.

Tunnelma oli ahdistava.

Vuoden 1994 vaaleissa tavoiteltu presidentinvirka oli toisenlainen tehtävä kuin nykyisin. Tarvittiin kansakunnan isää, päättäjää ja näkijää, joka kertoisi, onko laman jälkeen elämää ja mitä hallituksen tulisi tehdä.

Ei olisi tullut kuuloonkaan, että tällaista työtä tavoittelisi hyvällä menestyksellä sivari ja julkihomo – vaikkakaan tuolloin tehtävää ei mielletty samalla tavalla presidenttiparin edustustehtäväksi kuin nykyään. Tosin työtä tavoitteli Pertti "Veltto" Virtanen, jonka vaalilause näkyi leikekirjan mukaan olleen "Velton kansan luonnollinen valinta".

Presidentti Mauno Koiviston aikana presidentin valtaa jo kutistettiin, mutta edelleen elettiin vahvan presidentin maailmassa. Tämä näkyi Väyrysen haastattelussa. Hän kertoi panevansa hallituksen uusiksi, jos hänet valitaan. Väyrysen mielestä keskustan ja kokoomuksen johtamaa hallitusta tulisi vahvistaa ottamalla mukaan sosiaalidemokraatit ja Suomen talouspolitiikka tulisi vaihtaa parempaan. Jos urakka ei muuten onnistu, oman puolueen pääministeri Esko Aho voitaisiin myös vaihtaa, Väyrynen kertoi.

Haastattelu oli virkistävää maisteltavaa, kuin karjalanpaistia hampurilaiskuurin jälkeen. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa tällaisia äkkivääriä peruspoliittisia teemoja ei juuri tarjottu: nykyisin tarjonnan pitää olla helpommin sulavaa. Sama pätee myös lehtihaastattelujen ulospanoon.

Aika kiertää kehää. Vuonna 1994 valituksi tuli Martti Ahtisaari ja Väyrynen putosi jo ensimmäisellä kierroksella.

Leikekirjan seuraavilla sivuilla, 18 vuotta sitten tekemissäni uutisissa kerron, kuinka Väyrynen yrittää putoamisensa jälkeen saada otteen omasta puolueestaan pysyäkseen vallassa ja pystyäkseen pitämään keskustan puheenjohtajaa, pääministeri Esko Ahoa pelossa. Väyrynen hamuaa keskustan eduskuntaryhmän johtajuutta ja tekee kepposia ja harhautuksia. Aho ehtii aina lyödä näpeille.

Ensi kesänä keskusta päättää, kenestä tulee puolueen puheenjohtaja. Yksi valtaa kohti kapuava katsoo vakavana leikekirjan sivulta. Sama mies. Sama pyrkimys. Maailmassa melkein kaikki muuttuu.