Espoon kaupunginvaltuusto kokoontui viime viikolla seminaariin käsittelemään kuntauudistusta. Espoon näkökulmasta uudistuksessa olennaisin asia on se, millaisia rakenneratkaisuja pääkaupunkiseudulle haetaan.

Seminaarissa alusti kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara. Hänen viestinsä oli, että Suomessakin pääkaupunkiseudulla on nyt tultu tilanteeseen, jossa huono-osaisuus tuottaa itse itseään.

Hänen mukaansa kaupunkisosiologit ovat näihin päiviin saakka varoittaneet eri sosiaalisten ryhmien eriytymisen, segregaation, vaaroista. Nyt tämä kehitys on käynnissä ja ruokkii itse itseään.

Segregaatio syntyy siitä, että sosiaalisten ongelmien kasautumisen seurauksena eri väestökerrokset alkavat suunnistaa eroon toisistaan, kun turvattomuuden tunne kasvaa. Lisäksi maahanmuutto kärjistää eriytymiskehitystä: alkaa niin kutsuttu valkoinen pako.

Turvattomuuden tunteen syntymiseen ei tarvita välttämättä mitään kouriintuntuvaa syytä, kuten tapahtumaa tai epämiellyttävää naapuria. Riittää, kun ihmisessä kasvaa tunne, että hän haluaa viedä perheensä pois.

Eriytymistä vahvistaa vielä se, että sosiaaliset ongelmat ovat lisääntyneet. Köyhien lapsiperheiden osuus on Helsingissä 15 vuodessa kolminkertaistunut 18 prosenttiin kaikista lapsiperheistä. Vantaalla luvut ovat pienempiä mutta tilanteen heikentyminen yhtä nopeaa. Espoossa köyhien perheiden osuus on kaksinkertaistunut.

Alueiden syrjäytymiskehitystä voi seurata välillisillä muuttujilla, kuten peruskoulun 8. ja 9. luokkalaisten tupakoinnilla. Tupakoivien lasten osuus vaihtelee pääkaupunkiseudun eri kouluissa 2 ja 30 prosentin välillä. Tällä muuttujalla on havaittu olevan selvä yhteys koulumenestykseen.

HS:n kaupunkisivuilla kerrottiin viikonvaihteessa, miten vanhemmat yhä useammin valitsevat lapsensa ala-asteen sen sijaan, että panisivat hänet lähikouluun.

Tutkijat ovat paikantaneet pääkaupunkiseudulla jo useita alueita, joissa itseään ruokkiva segregaatio on käynnissä. Näitä alueita on erityisesti Helsingissä, mutta niitä on myös Espoossa ja Vantaalla.

Surullisinta Espoon kaupunginvaltuuston tärkeässä seminaarissa oli se, että Vaattovaaran esittämät huolestuttavat tiedot ja johtopäätökset eivät pysäyttäneet poliitikkoja miettimään, mitä tulisi tehdä.

Kun espoolaiset kunnallispoliitikot pääsivät ääneen, slummiutumisen uhka unohdettiin saman tien. Jokaisessa puheenvuorossa toistettiin sama viesti: Espoon on säilyttävä itsenäisenä. Mörkö ei ollut huolestuttava sosiaalisen kehityksen eriytyminen, sukupolvien yli ulottuva syrjäytyminen, vaan suuri naapuri Helsinki, jonka kaupunginjohtaja on yksipuolisesti esittänyt pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämistä.

Yhtä paljon kuin Helsinki haluaa kasvaa, Espoo haluaa säilyä itsenäisenä – ja suurena.

Jopa köyhien asialla -ryhmittymä keskittyi puheenvuorossaan vain valtapeleihin.

Lähes yhtä kiihkeä itsenäisyyshenki ja Helsingin-vastaisuus olivat vallalla vuosi sitten, kun Vantaan kaupunginvaltuustossa päätettiin, aloitettaisiinko Helsingin kanssa virallinen kaupunkien yhdistymisselvitys.

Kolme kertaa Vantaan tai Espoon kokoinen Helsinki on pääkaupunkiseudun sisäisessä keskustelussa se suuri mörkö, jonka varjoon on helppo unohtaa ongelmat. Näin pääkaupunkiseudun poliittinen energia menee naapureiden mollaamiseen ja väheksymiseen, vaikka menestyksen avaimet ovat kaikkien taskussa.

Samanlainen kahtia jakautuminen on tapahtunut koko maassa.

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen suuri uutinen oli, että Suomi on jakautunut kahtia.

Myös tälle jakautumiselle on ominaista, että eri leireissä katsotaan yhä enemmän, että se, mitä toinen osa saa, on itseltä pois. Pienempien taajamien Suomelle Helsinki ja pääkaupunkiseutu on maan syöpä, joka imee kaiken energian. Pääkaupunkiseudun näkökulmasta harmaantuvien ja köyhtyvien syrjäalueiden tukeminen on poissa kehittyvän Suomen voimavaroista.

Yhteisen edun etsimiseen ei enää uskota. Yhteistä näkemystä koko Suomesta ei enää välitetä koota – aivan kuten pääkaupunkiseudulla ei haluta koota yhteistä käsitystä siitä, miten metropolialuetta tulisi kehittää.

Muualla metropolikehitykseen on tartuttu ja huomattu, että vahva keskus vahvistaa myös ympäristöä ja myönteinen kehitys heijastuu takaisin.

Käsiini osui saksalaisen taloustieteen professorin lyhyt johdatus (551 sivua) Hampurin alueen kehitykseen. Jotta metropolialue pystyy kilpailemaan muiden keskusten kanssa ja erottumaan maailmalla, tarvitaan opuksen mukaan yhteistä poliittista tahtoa, riittävää kokoa ja yhteisesti sovittuja tavoitteita.

Hampurissa, joka katsoo kilpailijoikseen Malmön–Kööpenhaminan alueen, Antwerpenin ja Rotterdamin, yhteiset voimat keskitetään sataman, logistiikan sekä laiva-, lentokone- ja mediateollisuuden kehittämiseen. Asukkaita tällä pohjoiseurooppalaisella metropolialueella on noin viisi miljoonaa.

Espoon seminaarissa Mari Vaattovaara varoitti pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämisestä. Sellaista keskittämisratkaisua ei ole hänen mukaansa tehty missään lännen metropolissa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että ratkaisu olisi myöskään nykyinen kuntajako vaan ehkä aivan uudenlainen yhdistelmä, jossa päätösvaltaa viedään sekä alas että ylös. Ihmisille tulisi antaa vahvempi ääni heidän omissa asioissaan, ja samalla tulisi edistää yhteisen alueellisen näkemyksen rakentumista.

Hampurin metropolialueen historiassa Espoon kaupunginvaltuuston keskustelu sijoittunee noin 30 vuoden takaisiin riitavuosiin.