Tehokkaasti toimiva markkinatalous tarvitsee tuekseen demokraattisia instituutioita. Ilman kilpailullista vaalijärjestelmää ja liberalistisia lainsäädäntö- ja tuomioistuinjärjestelmiä hallitsijoille kasaantuisi liikaa valtaa. Samalla taloudellisen tehokkuuden tavoittelu kuitenkin heikentää demokraattisen päätöksenteon mahdollisuuksia.

Jos pidetään kiinni tehokkuustavoitteista, ei voida ryhtyä poliittisiin toimiin, jotka aiheuttavat liiketoiminnalle liikaa kustannuksia ja siten vähentävät tehokkuutta. Malliesimerkki tällaisesta politiikasta on kansainvälisen kaupan rajoittaminen, protektionismi. Sen vastustamiseksi valtiot ovatkin Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa laajalti sitoutuneet edistämään globaalia vapaakauppaa. Samalla demokratian näkymät ovat kaventuneet.

Harvardin yliopiston taloustieteilijä Dani Rodrik kritisoi kirjassaan The Globalization Paradox: Why Global Markets, States and Democracy Can't Coexist (2011) kaupan ja pääomien vapauttamista ihannoivaa hyperglobalisaatiota, joka syrjäyttää kansallisvaltioiden demokraattista päätöksentekoa.

Hyperglobalisaatio ei suvaitse protektionismia sen paremmin kuin yritysverojen kiristämistä tai sääntelyn vahvistamistakaan. Globalisaation paineissa liike-elämän ja työvoiman välinen yhteiskuntasopimus rapistuu ja kotimaiset kehityspäämäärät syrjäytyvät markkinoiden luottamuksen säilyttämisen tieltä.

Rodrikin parannusehdotukset tilanteeseen kuulostavat radikaaleilta. Hänen mukaansa demokratian keskeinen ominaisuus on keskustelu. Esimerkiksi WTO:n roolia Rodrik haluaisi muuttaa siten, että se valvoisi kansallisten päätösten sisällön sijaan niiden demokraattisuutta. WTO ei siis puuttuisi esimerkiksi tuontitulleja koskevaan päätökseen sisällöllisin (vapaakauppaa puoltavin) perustein, vaan kriteerinä toimisi poliittisen päätöksen demokraattisuus, kuten sitä edeltävän keskustelun avoimuus ja kattavuus.

Kansainvälisen rahoitustoiminnan tulisi samaan tapaan perustua kansallisvaltioiden päätöksentekoon ja heijastaa niiden halukkuutta ottaa riskejä. Valtiot voisivat tehdä ratkaisunsa nykyistä väljemmin. Taloudellisten perusteiden lisäksi ne pystyisivät vetoamaan tärkeinä pitämiinsä normeihin ja arvoihin. Tällaisen ohuen globalisaation oloissa valtiot voisivat päättää, millä tavoin ne haluavat sitoutua ylikansallisiin sääntöihin.

Ehdotukset kuulostavat radikaaleilta vain, koska nykyään demokratia on alistettu taloudellisille tavoitteille. Tätä on tukenut taloustieteen kapea lähestymistapa, joka korostaa vaalidemokratian poliittista toimintavaltaa rajoittavaa merkitystä ja yksilöiden oman edun tavoittelua tehokkaan markkinatalouden ehtona. Huomiota ei kiinnitetä siihen, rajoittaako markkinatalous itse joidenkin demokraattisesti ilmaistujen vaatimusten toteuttamista.

Aika ajoin tämä lähestymistapa synnyttää senkaltaisia uusliberalistisia utopioita, joita esimerkiksi Björn Wahlroos on esittänyt. Olennaisempaa on kuitenkin nähdä ajattelutavan yleisempi merkitys.

Mikäli huomio kiinnitetään ensisijaisesti tehokkaaseen markkinatalouteen ja sen ehtoihin, demokraattista keskustelua edistäviä instituutioita ei rakenneta. Demokraattinen päätöksentekohan aiheuttaa kustannuksia jo itsessään, saati jos sen avulla päädytään vaikkapa vapaakaupan vastaisiin näkemyksiin. Vahva demokratia nähdään tämän takia ennemmin häiriötekijänä kuin aidon politiikan ehtona.

Jos demokratiaa kuitenkin halutaan puolustaa, sen tulkintaa pitää rikastaa. Poliittisessa filosofiassa on jo pitkään korostunut deliberatiivinen demokratiakäsitys, joka painottaa yhteistä keskustelua ja harkintaa demokraattisten päätösten tukena.

Yhteisistä asioista päättäessään yksilöiden ja ryhmien tulisi ottaa etäisyyttä omaan etuunsa. Kannanottojen perustelut rakentuisivat tällöin eri tavalla kuin markkinoilla. Ne voisivat liittyä esimerkiksi arvopohjaisiin näkemyksiin yhteiskunnallisesta kehityksestä tai vaikkapa työn sisällön eri ulottuvuuksiin. Tällöin siirrytään kollektiivisen järjenkäytön tasolle, jota taloustiede ei tunne.

Kollektiivisessa keskustelussa kansalaiset ja eri alojen asiantuntijat voivat tarkastella kriittisesti arvostuksiaan ja sitä, mitkä institutionaaliset ratkaisut toteuttaisivat niitä parhaiten. Vaikka tehdyillä ratkaisuilla on yhteyksiä ihmisten ja eri ryhmien omiin etuihin, tarkoituksena on ylittää ne. Jotta mikään erityisryhmä ei pääsisi valta-asemaan, kaikkia osapuolia pitää kuunnella.

Deliberatiivinen demokratiakäsitys on luonteva tapa kyseenalaistaa taloudellinen tehokkuusajattelu. Sekä tehokkuuden hyödyt ja haitat että niiden tulkinnanvaraisuus tulee tunnustaa ja nostaa keskusteluun. Pohdittaviksi nousevat esimerkiksi kysymys taloudellisen tehokkuuden ja demokraattisen itsemääräämisoikeuden suhteesta, hyötyjen jakautuminen eri ryhmien välillä ja ympäristökysymykset.

Talousjärjestelmää ja sen instituutioita tulisi ohjata avoimen keskustelun pohjalta, syrjimättä talouden ulkopuolisia ja normatiivisia kysymyksiä. Pelkkä taloustieteellinen ajattelu ei yllä eikä sen tarvitsekaan yltää tämänkaltaiselle poliittiselle tasolle. Siksi vallitseva tilanne, jossa taloudellisella ajattelutavalla on määräävä asema yhteiskunnassa, on ongelmallinen.

Hyvä alku tilanteen tervehdyttämiseksi olisi hallitsevien talousinstituutioiden vallan rajoittaminen. Tämä kirkastaisi demokraattisen ajattelun näkymiä.

Kirjoittaja on filosofian tutkija ja tuntiopettaja Tampereen yliopistossa.