Politiikka on taistelua ideoista, ja juuri nyt länsimaista keskustelua hallitsee kamppailu talousideoista.

EU-maiden yhtäaikaiset ja ankarat säästökuurit viestivät poliitikkojen uskomuksesta, jonka mukaan nykyisessä talouskriisissä on kyse ensisijaisesti valtioiden velkakriisistä ja vastuuttomasta julkisesta lainanotosta.

Valtioiden velkaantuminen on kuitenkin vain toissijainen seuraus yhtäältä EU-maiden rakenteellisista eroista ja toisaalta koko 2000-luvun ajan kehittyneestä pankkikriisistä.

Vastuuton julkinen lainanotto on syypää nykyiseen kriisiin enintään Kreikassa, mutta sielläkin syytä saa etsiä myös vastuuttomista lainanantajista, ulkomaisista pankeista.

Yhteisen valuutta-alueen ansiosta Kreikan lainanotto pysyi pitkään halpana mutta tarjosi pankeille hieman suuremman voiton kuin muun euroalueen valtionobligaatiot. Tilaisuus oli pankeille liian houkutteleva jätettäväksi väliin. Maa hukutettiin halpaan rahaan.

Vaikka Kreikka ja Portugali ovat eläneet 2000-luvun ajan keskimäärin budjettivajeella, sama koskee itse asiassa myös Ranskaa ja Saksaa. Kriisimaissa taustalla ovat vaihtotaseen alijäämät, jotka johtuvat EU-maiden rakenteellisista eroista. Lisäksi velkakriisiin ovat johtaneet tietenkin massiiviset pankkikriisin kustannukset.

Espanjan julkinen budjetti oli ennen talouskriisiä kolme vuotta ylijäämäinen. Kriisin puhjetessa valtio joutui tukemaan sekä kansantaloutta että pankkien taseita, jotka kutistuivat merkittävästi muun muassa kiinteistöjen arvonlaskun vuoksi.

Irlannissa kriisin syynä olivat pitkälti pankkikriisin kustannukset, jotka nostavat julkisen velan tänä vuonna arviolta 114 prosenttiin kansantuotteesta, kun se vielä vuonna 2007 oli 25 prosenttia.

Valtioiden yhtäaikaisten säästökuurien pahin puoli on se, etteivät ne voi toimia. Talouden toiminta perustuu vaihdantaan, jota ei synny, jos kaikki säästävät samaan aikaan. Ainoa mahdollinen ja looginen seuraus on massatyöttömyys.

Yksityisen sektorin luottamus kulutukseen ja investointeihin ei parane, vaikka valtiot muuttaisivat viimeisenkin sentin yksityisestä velasta julkiseksi.

Toinen yhtä merkittävä epäkohta säästökuureissa on se, että niiden maksajiksi joutuvat ihmiset, jotka eivät ole syyllistyneet talouskriisin aiheuttamiseen. Todellisia kärsijöitä ovat työttömät.

Esimerkiksi Espanjassa nuorisotyöttömyys oli elokuussa huikeat 46 prosenttia. Kyseessä on pitkäaikaistyöttömien menetetty sukupolvi, joka ei tule ikinä työllistymään yhtä hyvin kuin ne, jotka aloittivat työuransa parempina taloudellisina aikoina.

Yksi 1900-luvun merkittävimmistä poliittisen talouden ajattelijoista oli unkarilainen Karl Polanyi (1886–1964). Keskeinen idea hänen pääteoksessaan Suuri murros on, että yhteiskunta kehittyy kaksoisliikkeen kautta.

Liberalistisen ajattelun seurauksena markkinat pyrkivät irti luonnollisista sosiaalisista suhteistaan ja yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. Muu yhteiskunta reagoi tähän etsimällä suojaa valtion lainsäädännöstä ja markkinoiden sääntelystä. Kapitalismin kehitys on siten avointa poliittista kamppailua yhteiskunnallisista oikeuksista ja velvollisuuksista.

Polanyi näki kaksoisliikkeen päättyvän tähän. Hän ehti todistaa ainoastaan 1930-luvun suuren laman poliittiset seuraukset, kun yhteiskunta vaati markkinoiden sulauttamista takaisin yhteiskuntaan.

Sen sijaan häneltä jäi näkemättä 1970-luvun inflaatiota ja työttömyyttä seurannut uusliberaali ajattelu, jossa markkinat haluttiin uudelleen eriyttää yhteiskunnasta.

Nyt elämme vaihetta, jossa Polanyin kaksoisliike saattaa jälleen tehdä tehtävänsä.

Länsimaiden lakot ja mielenosoitukset todistavat, että kansalaisten sympatiat talouden nykyistä poliittista järjestystä kohtaan vähenevät talouskriisin ja työttömyyden pitkittyessä. Arabimaiden vallankumoukset taas ovat ääriesimerkki siitä, miten nopeasti epämääräinen liikehdintä saattaa muuttua enemmistön tietoisiksi vaatimuksiksi yhteiskunnallisista muutoksista.

Ihmisten päähänpistoilla on arvaamaton voima, jonka länsimaiden poliitikot aliarvioivat omalla kustannuksellaan.