Viime vuoden lopulla Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto julkaisi korkeaa rakentamista koskevan selvityksen ja alustavat ohjeet siitä, minne ja miten normaalia kaupunkirakennetta korkeampaa rakentamista voitaisiin sijoittaa. Pelkästään Helsingissä on viitisenkymmentä potentiaalista tornitalohanketta. Lisäksi Espoossa, Tapiolan ja Keilaniemen alueella, kaupunkirakenne näyttää tulevaisuudessa kasvavan ylöspäin.

Aloitteet tulevat yksityisiltä, kansainvälisiltä toimijoilta, joita pääkaupunkiseutu kiinnostaa sijoituskohteena. Korkean rakentamisen taustalla on myös kotoperäistä työntöä: länsimetron rakentamisella on sekä taloudellinen että logistinen kytkös tehokkaaseen rakentamiseen asemien seudulle.

Pilvenpiirtäjien juuret ovat 1800-luvun jälkipuoliskon amerikkalaisessa suurkaupungissa. Liike-elämä tarvitsi tilaa kasvavien kaupunkien keskeisiltä paikoilta. Koska tila ei riittänyt vaakasuunnassa, kaupungin ydin alkoi kasvaa ylöspäin.

Korkealle rakennukselle ei ollut aiempaa mallia, joten se oli luotava: patentoitiin hissi ja kehitettiin uudelle rakennustyypille rautapalkkeihin perustuva runko. Amerikkalainen liiketalo oli edistyksellinen niin teknisesti kuin arkkitehtonisestikin, ja se viitoitti merkittävästi länsimaisen arkkitehtuurin myöhempää suuntaa.

Oman aikamme kaupungistuminen on johtanut kokonaisten tornikaupunkien syntyyn. Tornit kilpailevat keskenään korkeudesta ja näyttävyydestä. Kymmeniä tai satoja kerroksia korkeille torneille ei välttämättä ole edes taloudellisia perusteita: kyse on vallan ja vaikuttavuuden sekä kaupunkikuvan ulkoisista, usein irrallisista tehokeinoista.

Samalla kun kansainvälinen organisaatio rakentaa yrityksensä imagoa tukevan rakennuksen, kaupunki toivoo saavansa kylkiäisenä kasvojenkohotuksen ja uutta identiteettiä. Tämä on nähtävissä lukuisissa Kaukoidän ja Lähi-idän kaupungeissa, mutta samankaltaisia taipumuksia voi havaita myös Suomessa.

Eurooppalaisen kaupungin tausta on sikäli ainutlaatuinen, että kaupunkirakenteen perusta on vuosisatoja vanha. Kaupunki on historiallinen muistipankki, jolle on tunnusomaista rikas ja vivahteikas julkisen tilan jäsennys. Rakennukset suhtautuvat toisiinsa sävyisästi ja muodostavat kokonaisuuden, joka on visuaalisesti ehjä.

Kaupunki on katutilaa, aukioita, kahviloita ja puistoja, joista yksityiset tilat ovat erillään. Rakennusten keskeinen tehtävä on rajata julkista tilaa ja muodostaa sille kehys. Kaupungeissa, joissa arkkitehtuuri ja kaupunkikuva perustuvat korkeisiin tornitaloihin, ei useinkaan esiinny tätä eurooppalaisen kaupungin tunnusmerkkiä. On toki poikkeuksiakin, kuten New York, joka on monikerroksinen sekoitus eurooppalaisen ja amerikkalaisen kaupungin ominaislaatua.

Torneihin perustuville kaupungeille tai niiden osille on kuitenkin tyypillistä, että julkinen tila on siirtynyt kaduilta ja aukioilta rakennusten sisälle. Kaupunki muodostuu yksittäisistä rakennuksista eikä niinkään talorintamista.

Monet Euroopan suurkaupungit pyrkivät varjelemaan julkista kaupunkitilaa ja yhtenäistä kaupunkikuvaa. Usein esimerkkinä käytetyssä Pariisissa tornitalojen rakentamista kaupungin historialliselle alueelle ei ole yleensä sallittu lainkaan. Uusi rakentaminen hakeutuu nykyaikaisessa kaupungissa uusille alueille: kaupungin ulkokehille, joille voidaan rakentaa korkeasti ja tiiviisti.

Suomessa kaupunkisuunnittelun ja asemakaavoituksen keskeisin periaate on ollut pyrkimys yhtenäiseen kaupunkikuvaan. Uusi rakentaminen on pyritty sovittamaan vanhaan ottamalla huomioon muun muassa materiaalit, värit ja räystäslinjat.

Historiallisessa kaupungissa tasalaatuisuus oli luontaista, koska rakennustavat olivat yksinkertaisia ja yhteneviä. Samaan lopputulokseen on pyritty myös järjestäytyneellä kaupunkisuunnittelulla. Vaikka 1960–70-lukujen suruton purkaminen ja keskinkertainen rakentaminen ovat tuhonneet Helsinkiä, Engelin ajoista juontuva yhtenevä kaupunkikuva ja jäsennelty kaupunkitila ovat yhä aistittavissa.

Helsingin identiteetti näkyy parhaimmillaan kaupungin tasakorkeassa siluetissa, joka levittäytyy eteen meren suunnasta saavuttaessa. Tämän vuoksi tornitalosuunnitelmia on kritisoitu – ja syystä. Tornitalot ovat historiallisesti myöhässä, sillä Helsingin kantakaupunki on ehtinyt valmistua ja muodostua omanlaisekseen.

Kestävä kehitys vie suurimmissa keskuksissa tiiviimpään rakenteeseen ja samalla korkeampiin rakennuksiin. Keskustelua on syytä jatkaa, eikä tornitaloja pidä vastustaa yksioikoisesti. Sen sijaan suunnittelussa ja rakentamisessa tulisi palata historian alkujuurille: tornitalot tarvitsevat uuden käsikirjoituksen ja ohjelman.

Esimerkiksi sopisivat vaikkapa hiljakkoin Suomessa vierailleen ranskalaisen Édouard François'n talot: niissä on yksitoikkoisten lasijulkisivujen sijasta ulokkeita ja kerroksittain vaihtuvia aiheita sekä yhteiskäyttöisiä viherrakenteisia yläkerroksia. François'n töissä talon sielu ja ulkoasu ovat kokeneet virkistävän uudistuksen.

Tornitalohankkeiden perusteluksi ei riitä, että torni on komea kaupunkikuvallinen elementti tai "kyllä Suomeenkin pitää hyväksyä korkeat rakennukset". Jos tornitaloja rakennetaan, niiden tulee edustaa tulevaisuutta. Hankkeet tarjoavat tilaisuuden parantaa suomalaisen arkkitehtuurin ja rakentamisen laatua ja mainetta.

Korkeita rakennuksia kohtaan esitetty kritiikki johtuu suurelta osin siitä aiheellisesta pelosta, että syntyy normaalia korkeampia ja kauas näkyviä mutta arkisia toimistotaloja. Tornitalojen sijoittelun lisäksi onkin arvioitava uudelleen niiden sisältöä ja arkkitehtuuria.

Kirjoittaja on arkkitehtuurin professori Oulun yliopistosta.