Viime viikot on puhuttu, kirjoitettu ja keskusteltu paljon väkivallasta. Niin paljon, että aihepiiri alkaa uuvuttaa. Ei enää. Ei jaksa.

Pitäisi kuitenkin kestää. Paljon on vielä tekemättä.

Väkivalta on vallannut väkisin julkisuutta, koska isä ja äitipuoli surmasivat julmasti kahdeksanvuotiaan tyttärensä. Koska Pohjois-Koreasta paennut mies kertoi, mitä hänen kotimaassaan tehdään ihmisille. Koska Syyriassa, Malissa ja muualla tapetaan, silvotaan, raiskataan, kidutetaan ja räjäytetään ihmisiä. Koska HIFK:n ja Jokerien jääkiekko-ottelussa tapeltiin. Koska Puhdistus-elokuvan väkivalta oli monelle liikaa.

Julkisuus nostaa pahat asiat esiin, ja mylly jauhaa aikansa. Jos myllytys johtaa siihen, että rakenteita uusitaan ja turvaverkkoja paikataan, kohu on ollut hyödyksi. Jos väkivallan syihin pystytään pureutumaan ja väkivaltaa ehkäisemään, julkisuus on palvellut ihmisiä.

Raha, rakenteet ja prosessit ovat tärkeitä, kun vakavia ongelmia ratkotaan. Yhteiskunta ei istu olohuoneessa eikä laita ruokaa.

Lähivastuu kuuluu äideille, isille, lapsille, opettajille, sosiaalityöntekijöille, poliiseille, johtajille ja poliitikoille. Meille kaikille.

Peilin edessä on hyvä viipyä hetki ja kysyä: voinko minä tai voimmeko me tehdä jotain?

Pikkutytön kuoleman herättämät tunteet, murhe ja viha, myötätunto ja kostonhalu, ovat vahvoja. Niiden voimalla voi syntyä tahtoa ja tekoja, joilla ehkäistään lasten väkivaltaisia kuolemia. Tai voisi, ellei taas juututa selvitysten ja selitysten, työryhmien ja lausuntojen suohon, kun itse ongelma pysyy toisaalla.

Keskustelulla on paikkansa, mutta se ei toteuta mitään. Kenellä on lihaksia ja sydäntä tässä ankeahkossa taloustilanteessa asettaa lasten suojeleminen etusijalle? Muistaako media seurata?

Väkivalta taiteessa ja viihteessä askarruttaa. Ei niinkään sen näyttäytyminen sinänsä vaan annoskoko.

Klassisessa oopperassa kuolevat melkein kaikki, ja kuolonkohtaus tarkoittaa yleensä pitkää ja pontevaa aariaa. Katsoja seuraa oopperakuolemaa enimmäkseen tyynenä. Se on selvästi irrallaan reaalimaailmasta. Etäännytys toimii.

Joskus kirja, teatteriesitys tai elokuva vyöryttää esiin sellaisen määrän kärsimystä ja kuolemaa, ettei pelastavaa varauloskäytävää – "sehän on fiktiota"– löydy.

Taiteessa niin kuin muussakin elämässä toiminnan motiivi, motiivin moraali, kiinnostaa siinä missä lopputuloskin. Muistamiani selityksiä ylenpalttiselle väkivallalle on ollut, että elämä on kovaa ja rumaa. Taiteen tehtävä on näyttää se. Tottahan tuo. Taide voi avata silmät. Se voi myös sulkea ne.

Jos tavoitellaan katarsista, missä kulkee puhdistavuuden ja itsetarkoituksellisen järkytysvimman välinen viiva? Väkivallalla tunnustellaan taiteen rajoja, retuutetaan söpöä sovinnaisuutta oudoille alueille.

Hillityn charmanttia porvaristoa sopii välillä tökkiä, etenkin jos taiteen laatu siten paranee. Tökkiminen ei edes ole kovin vaikeaa. Minäkin tietäisin pari kikkaa.

Vaikeampaa on tehdä taidetta, joka saa sydämen riehaantumaan vielä vuosikymmenien kuluttua.

Päätoimittajana jouduin puolustamaan väkivaltaisten sota- ja onnettomuuskuvien julkaisua. Argumentit olivat osin samat kuin taiteessa: tällaista oikea sota on. Sota ei ole vain karttoja ja tilannekuvaa. Ihmisiä kuolee, eikä se tapahdu siististi.

Itsesensuuria tai lukijan suojelua toki harrastettiin: pahimpia kuvia ei yleensä julkaistu. Uskottiin, että sodan väkivaltaisuus kävi selväksi ilman kauhumässäilyä.

Toimituksessa huomattiin, että lukijan reaktion voimakkuus riippui verestä. Jos kuvissa näkyi verta, paheksuva palaute oli varmaa. Veri rikkoi etäännyttävän välimatkan siellä jossakin tapahtuneesta kuolemasta aamukahvipöytään. Eniten vihaista palautetta tuli kuitenkin kuvista, joissa oli kuollut, verinen eläin.

Olen tavannut punakhmerien kynsistä selviytyneitä ihmisiä Kambodžassa ja kohdannut sotilaiden raiskaamia naisia sekä entisiä seksiorjia ja lapsisotilaita Afrikassa. Tapaamisten seurauksena viihdeväkivalta ei kiehdo. Se tuntuu turhanaikaiselta leikiltä.

Kenenkään henki ei ole vaarassa teatterien pehmeillä tuoleilla tai jääkiekkokatsomossa. Voi rauhassa huutaa "verta pakkiin" ja mättää popcornia suuhun, kun kädetkin ovat tallella. Niitä ei ole hakattu irti.

Todellisen väkivallan kokemus sulkee ihmisen. Tarinat pysyvät sisällä, muistot koteloissaan. Tolkkunsa säilyttäneet haluavat elää tavallista elämää, jossa on mitä tahansa muuta muttei väkivaltaa.

Jääkiekko on pystynyt irtautumaan normaalielämästä, jossa tappelu on väkivaltaa ja mahdollisesti rikos. Tuntuu, että tappelu on suorastaan sertifikaatti siitä, että pelataan kunnon jääkiekkoa eikä neitikiekkoa.

Lajin ydinryhmä haluaa ratkoa ylilyönnit perhepiirissä ja toistelee, että tappelu kuuluu jääkiekkoon. Jollei näkemystä hyväksy, on tekopyhä neidinhissukka tai – mikä pahempaa – ei ymmärrä jääkiekkoilua.

Samaa menetelmää käyttivät viekkaat kankurit esitellessään olematonta kangasta H. C. Andersenin sadussa keisarin uusista vaatteista. "Joka ei näe kangaspuissa kangasta, on tyhmä tai sopimaton virkaansa."

"Et ymmärrä" -torjunnalla ihmettelijät suljetaan ydinperheen ulkopuolelle. Samantyyppistä torjuntaa käytetään toki yleisemminkin, esimerkiksi politiikassa, taloudessa, taiteessa ja mediassa.

Oikeastihan kysymys ei ole ymmärtämisestä vaan toiminnan moraalin ja toimijoiden etiikan hyväksymisestä.

Seurattuani jääkiekkoa noin viisikymmentä vuotta huomaan olevani neiti, vaikka olen vanha rouva.

Olen neiti ihan mielelläni, sillä arvostan taitavaa ja rasakkaa peliä, jossa laidat välillä ryskyvät. En kuitenkaan halua nyrkkiä itseni ja jääkiekon väliin.

hs.artikkeli@hs.fi | Kirjoittaja on HS:n entinen päätoimittaja.