Vieressäni istuu kaksi parikymppistä espanjalaista nuorta, nainen ja mies. Paikka on intialaisen ravintolan terassi Pannierstraßella Neuköllnin kaupunginosassa Berliinissä.

"Kielikurssia on onneksi vielä jäljellä. Sen jälkeen en tiedä vielä, mitä teen. Töitä pitäisi löytää. Mutta kotiin palaan vasta, kun on pakko. "

"Entä Antonio, oletko kuullut hänestä?"

"Etsii täällä myös vielä. Kunnes säästöt loppuvat."

Tässä ravintolassa palak paneer ja juoma maksavat vajaat viisi euroa. Berliinissä säästöt voi venyttää riittämään joksikin aikaa.

Olen asunut kymmenen kuukautta Berliinissä ja huomannut, että tällä ravintolakeskustelulla on universaali luonne. Sen voi kuulla kadulla milloin vain. Jos on kielitaitoa, keskustelun voi kuulla myös kreikaksi, portugaliksi tai italiaksi, tosin hieman harvemmin. Espanja on Välimeren talousvaikeuksissa olevista maista suurin, ja se näkyy Berliinissä.

Neukölln on tunnettu turkkilaisperäisestä väestöstään. Kuitenkin muutamassa korttelissa valtakieli alkaa olla espanja. Alle 25-vuotiaiden työttömyysaste Espanjassa on nyt yli 53 prosenttia. Saksassa vastaava luku on 7,9. Nuorista työttömistä suuri osa on opiskelun aikaisin jättäneitä tai sellaisia, jotka eivät ole koulun jälkeen tehneet mitään. Iso joukko työskenteli ja ansaitsi hyvin viime vuosikymmenellä Espanjan rakennushuumassa. Kun kupla puhkesi, timpurintyöt loppuivat.

Koulunsa keskeyttäneet eivät ole kuitenkaan se joukko, joka lentää Berliiniin. Tänne tulevat akateemiset parikymppiset.

Espanjan yliopistoista valmistuneet nuoret lähtevät hakemaan töitä muualta, koska kotimaassa tilanne on epätoivoinen. Vaihtoehtona on osoittaa mieltä Madridissa tai lähteä.

Moni tulee ilman minkäänlaista saksan taitoa ja koettaa saada datiivista mahdollisimman nopeasti kiinni kielikoulun intensiivikurssilla. Berliini vetää kuin magneetti, koska se on halpa ja rento pääkaupunki. Lontoo on vaihtoehto, mutta elämä siellä on kallista. Moni lähtee mieluummin pänttäämään saksaa kuin maksamaan brittivuokria.

Espanjalaisten nuorten työllistymisvaikeuksien vyöryttämä muuttoaalto on niin valtava, että Saksan ja Espanjan hallitukset päättivät heinäkuussa yrittää puuttua tilanteeseen. Pari viikkoa sitten maiden koulutusministerit Annette Schavan ja José Wert Ortega tapasivat Stuttgartissa. Ajatuksena on viedä saksalainen ammattikoulutusmalli Espanjaan. "Educación a lo de Merkel – koulutusta Merkelin tapaan", kirjoittavat espanjalaislehdet.

Koulutusministerit haluavat lisätä espanjalaisten nuorten ammattikoulutusta akateemisten opintojen sijaan.

Saksassa ammattikoulut ovat tiiviissä yhteistyössä yritysten kanssa, ja ammattiin opiskelevat nuoret työskentelevät pitkiä jaksoja koulutusaikana. Espanjassa tällaista järjestelmää ei ole. Siellä ammattiin opiskeleville aiotaan myös tarjota saksan kursseja. Siten käytännön ammattilaisten työnhaku Saksassa voisi sujua nykyistä paremmin. Saksaa tietenkin kiinnostaa saada päteviä työntekijöitä teollisuuteen ja palvelualoille. Jos koulutusyhteistyö helpottaa Espanjan nuorisotyöttömyyttä, se on todella hienoa.

Palataan Berliiniin. Kielikouluissa istuvat nyt Välimeren pohjoisrannikon kandidaatit, maisterit ja tohtorit, eivät timpurit.

Kaksi kolmasosaa espanjalaisten nuorten ikäluokasta opiskelee korkeakoulussa. He ovat se joukko, joka lähtee pois. Millainen tulevaisuus odottaa yliopistotutkintonsa jo suorittaneita akateemisia eteläeurooppalaisia nuoria, joiden työllistymismahdollisuudet omalla alallaan ovat olemattomat?

Kovin moni ei kuitenkaan pysty elämään valmistamalla mielikuvituksellisia korvakoruja ja myymällä niitä turisteille kirpputorilla Mauerparkissa Berliinissä. Yhteiskuntatieteilijä ei halua tarjoilla terassilla loppuikäänsä, oli se sitten Berliinissä tai Barcelonassa.

Suurempi kysymys on kuitenkin, mitä tapahtuu kahden tai viiden vuoden päästä, jos eteläeurooppalainen ikäluokka toisensa jälkeen jää väliinputoajaksi.

Kreikassa on jo nähty, millaiset ryhmät ammentavat epätoivosta poliittista voimaa. Äärioikeiston ja äärivasemmiston puolueet alkavat kiinnostaa niitä, jotka etsivät kanavaa turhautumisen purkamiseen. Kreikkalaiset Berliinin-opiskelukaverini eivät voi nyt kuvitella palaavansa Ateenaan, vaikka viime syksynä jääminen pidemmäksi aikaa Saksaan ei ollut käynytkään mielessä.

Työmahdollisuudet ovat haihtuneet ilmaan, ilmapiiri on jännittynyt, ja Ateenan kaduista on tullut turvattomia. Ystävät viestittävät heille: "Älkää palatko, jos ei ole pakko."

Etelä-Euroopan poliitikkojen ja ay-liikkeen täytyy tehdä edes pieniä mutta nopeita ratkaisuja ja purkaa vanhoja työelämän malleja. Voiko yhden työntekijän viikkotyöaikaa jakaa kahdelle? Tarvitaan keinoja, joilla nuoret saavat jalan hetkeksi yritysten ja virastojen oven väliin.

Muuten kymmenettuhannet nuoret jäävät vuosiksi ilman oman alansa työkokemusta. Työkokemuksen sijaan kokemusta kertyy kotona asumisesta, hanttihommista ja ehkä saksan puhumisesta.

Maria, Fernando ja Antonio, te jotka tapaatte ehkä tänäkin iltana Berliinin lempeässä heinäkuun illassa Neuköllnissä. Toivon, että säästönne riittävät vielä, että datiivi sujuu ja että saatte ensimmäisen työtarjouksen pian.

Kirjoittaja on HS:n kotimaan toimituksen varaesimies, joka opiskeli vajaan vuoden stipendiaattina Freie Universitätissä Berliinissä.