Jos on poliittinen kartta värikäs, niin värikarttakin on poliittinen. Erityisen poliittinen on pinkki.

Nyt on ruotsalaisten vuoro puhua siitä, miksi vaaleanpunaisessa on niin paljon vaarallista ja latautunutta. Sosiaaliantropologi Fanny Ambjörnssonin uusi kirja Rosa, den farliga färgen on saanut mediassa paljon huomiota. Eikä syyttä.

Osaamme jo perusasiat: vaaleanpunainen on ensi vilkaisulla romantiikan, sulokkuuden ja lasten väri – mutta siihen latautuu liikaa lukkoon lyötyä söpöyttä ja kliseitä feminiinisyydestä ja varsinkin pikkutytöltä odotetusta roolista.

Siksi vaaleanpunainen aiheuttaa nykyvanhemmille uskomattoman paljon paineita. Vaikka valistunut vanhempi haluaisi välttää vaaleanpunaista kaikin keinoin, se on vaikeaa. Usein tarjolla on esimerkiksi vain vaaleanpunaisia tai tummansinisiä lastenvaatteita.

Hyvin usein nykyvanhemmat haluavat syystä tai toisesta värimerkitä lapsensa sukupuolen. Pienen pojan vanhemmille vaaleanpunainen ei edes ole väri. Pojan täytyy erottua tytöstä, he tuumivat.

Vaaleanpunaista rakastava poika on vanhemmilleen kiusallinen, koska hän on silloin tyttömäinen.

Ambjörnsson kuvaa herkullisesti, kuinka alle yksivuotiaiden lasten vanhemmat käyttäytyvät aivan kuin lasten vaatteiden väri määrittäisi sosiaalisen statuksen, seksuaalisen suuntautumisen ja tyylin loppuelämäksi. Osin niin onkin.

Vaaleanpunainen on kouluttamattomana ja mauttoman pidetyn alaluokan, niin sanotun white trashin, väri. Roosa rajaa luokat, vaikka luokkarajoja häivytetään puhumalla tyylistä, elämäntavasta tai tasa-arvosta.

Ambjörnssonin kirjassa eräs äiti sanoo, että voisi ehkä pukea tyttärensä vaaleanpunaiseen, "jos taustani ei olisi täältä kantakaupungista".

Urbaani keskiluokka ostaa lapsensa vaatteet pienistä merkkiliikkeistä ja Polarn O. Pyretistä, jossa vaatteet ovat kalliimpia kuin Hennes & Mauritzissa ja Lindexissä mutta jossa tarjolla on kirjaimellisesti ja symbolisesti halvan vaaleanpunaisen sijaan arvokkaita perusvärejä kaikille sukupuolille.

Köyhä pukee lapsensa pinkkiin – tai siis tyttärensä.

Oltiin sitten Suomessa tai Ruotsissa, vaaleanpunainen on homojen väri. Se on mielenkiintoista, sillä toisaalta vaaleanpunainen määrittelee käsityksemme myös oikeaoppisesta heteroseksuaalisuudesta.

Ei olekaan ihme, että vaaleanpunainen on queer-liikkeen kampanjaväri.

Vaaleanpunainen on silti myös eliitin ja aatelin värin. Taloudellinen menestys pukeutuu pinkkiin.

Ruotsin kuninkaan ja Björn Wahlroosin pinkit housut symboloivat rahaa, rikkautta ja tyyliä.

Eliitti näyttää, että sitä eivät koske samat määritteet kuin muita. Eliitin sanomalehdetkin painetaan vaaleanpunaiselle paperille.

Tähän vaaleanpunaiseen miesten yläluokkaan olisi tunkua. Siksi asianajotoimistot ja pankit täyttyvät luksusmerkkeihin pukeutuvista metroseksuaalisista pinkkikaulustyöläisistä.

Aikuinen nainen pukeutuu vaaleanpunaiseen vain kiinnittäessään tumman ja leikkauksiltaan yksinkertaisen uskottavuusunivormunsa rintapieleen Roosa nauha -merkin. Rintasyöpä on saanut hyvin sukupuolittuneen värikoodin.

Vaaleanpunaiseen pukeutunutta naista ei oteta vakavasti, ellei kyse ole itsetuntoisten nuorten naisten identiteettileikittelystä.

Miksi niin on?

Väriä on turha syyttää. Ongelma on siinä, että naista ei oteta vakavasti.

Vaaleanpunainen on vaarallinen siksi, että suhteemme siihen paljastaa, miten syvällä yhteiskuntarakenteissamme on erojen rakentaminen sukupuolten välille.

Ambjörnssonin värianalyysi muistuttaa jälleen kerran, että tarkastelemme sukupuolta, seksuaalisuutta, tasa-arvoa ja luokkarakenteita yhä vaaleanpunaisten linssien läpi. Toimimme niin ihan itse.