Eduskunta keskeyttää tänään torstaina kesälomansa ja palaa kahdeksi päiväksi käsittelemään hallituksen tiedonantoa Espanjan lainaohjelmasta. Tiedonannon osana hyväksyttäväksi tulee vakuusjärjestely, jonka hallitus neuvotteli kovalla kiireellä espanjalaisten pankkien omistaman talletussuojarahaston kanssa.

Espanjan vakuussopimus muistuttaa Suomen Kreikan kanssa viime vuonna neuvottelemaa vakuusjärjestelyä. Kummassakin vakuuksien suuruudeksi on määritelty 40 prosenttia Suomen lainaosuudesta. Jos espanjalaispankkien euromailta saama tukipaketti kasvaa enimmäismääräänsä eli sataan miljoonaan euroon, Suomi saa runsaan 1,92 miljardin lainaosuudestaan vakuudeksi noin 770 miljoonaa euroa käteistä. Vakuutena saadut rahat Suomi sijoittaa luottoluokitukseltaan parhaiden euromaiden velkakirjoihin.

Sopimusehdoiltaan Espanja-paketti on Suomelle viimevuotista Kreikka-pakettia edullisempi. Laina-aika on selvästi lyhyempi, ja yleensäkin Espanjan lainoihin liittyvät riskit ovat Kreikan riskejä pienempiä. Vakuuksien hintana Suomi luopuu Espanjan lainojen korkomarginaalin tuottamasta voitosta. Marginaalista neuvotellaan vielä, mutta arviot Suomen korkotappioista liikkuvat nollasta muutamaan miljoonan euroon.

Sopimuksen julkisuuskin on suurempaa kuin Kreikan vakuuksissa, mutta vakuusjärjestelyjen julkisuudesta ja julkistamisen aikatauluista on syntynyt kiistaa. Moitteet siitä, että kansanedustajat joutuvat tutustumaan sopimukseen pikavauhtia laaditun käännöksen pohjalta, ovat aiheellisia.

Tärkeintä on kuitenkin, että tarpeettoman paljon poliittista energiaa vienyt vakuusjärjestely saadaan nyt eduskuntaan ja pois päiväjärjestyksestä.

Vakuuksien todellinen taloudellinen merkitys on Suomelle euroalueen kriisin kokonaisuuden ja sen luomien uhkakuvien rinnalla vähäinen. Kun hallitusohjelmaan on kuitenkin kirjattu, että Suomen pitää saada Euroopan rahoitusvakausvälineen ERVV:n kautta myönnetyissä uusissa lainoissa takausosuudelleen vakuudet, vakuusneuvotteluissa on jo hallituksen toimintakyvyn kannalta ollut syytä esiintyä tiukkana – siitä huolimatta, että irtiotot yhteisestä eurorintamasta vaikeuttavat talouskriisin hoitoa ja nakertavat Suomen poliittista pääomaa.

Suomi on ainoa Kreikalta ja Espanjalta vakuuksia vaatinut maa. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd) pitää muiden euromaiden vakuushaluttomuuden syynä sitä, että ne eivät halua maksaa kertarysäyksellä osuuttaan Euroopan vakausmekanismin EVM:n alkupääomasta. Jo Kreikan vakuuksista neuvoteltaessa sovittiin, että vakuuksia haluavat valtiot maksavat EVM-osuutensa yhdessä erässä, kun muut maat voivat jakaa maksusuorituksensa viiteen osaan.

Suomen EVM-osuus on 1,44 miljardia euroa ja Suomea suurempien maiden osuudet moninkertaisia. Vakuuksien hakeminen olisi silti ollut muillekin euromaille taloudellisesti mahdollista, jos niillä olisi ollut siihen poliittista tahtoa tai tarvetta. Muiden tulo Suomen linjalle olisi vaarantanut koko lainaohjelman. Suomi sai erivapauksia pienuutensa tähden.

Julkinen salaisuus on, että Suomen syyt vakuuksien hankkimiseen ovat olleet sisäpoliittiset. Sosiaalidemokraatit tarrautuivat vakuuksiin vetääkseen puoleensa eurokriittisiä äänestäjiä, jotka olivat kaikkoamassa perussuomalaisten taakse.

Demarien gallupkannatuksesta näkyy, että strategia on onnistunut. Opposition EU-kritiikin terä on tylsistynyt, kun valtiovarainministeri ja Sdp:n puheenjohtaja Urpilainen on paistatellut julkisuudessa Suomen etujen puolustajana. Pääministeripuolue kokoomuskin on joutunut vakuuskeskustelussa peesaajan paikalle.

Oppositiossa perussuomalaiset ja keskusta joutunevat nielemään vakuudet käsittelyn kiireellisyyttä ja avoimeksi jääviä yksityiskohtia kritisoivan mutinan kera. Espanjan lainaohjelmaa murjoessaan oppositio yrittääkin siirtää huomiota euroalueen heikkoihin tulevaisuudennäkymiin ja koko tukipolitiikan mielekkyyteen.

Eurooppa-politiikan suuret linjat ovat lopulta tärkeämpiä kuin vakuusjärjestelyn yksityiskohdat. Onko Suomi sitoutunut euroalueeseen, vai vilkuileeko se jo sivuilleen? Millaisia olisivat euroalueen hajoamisen haitat ja mahdolliset hyödyt?

Suomen edun mukaista olisi, että kansanedustajat pohtisivat näitä kysymyksiä linnoittautumatta puolueensa viralliseen linjaan ja ennakkoasenteisiin . EU-keskustelua pitäisi opetella käymään muullakin tavoin kuin jankuttamalla.