Kun vanhustenhoitoa arvostellaan, kiinnitetään yleensä aina huomiota siihen, onko palveluja riittävästi saatavilla ja kuka niitä tuottaa. Turhan vähälle huomiolle jää se henkilökunta, joka joutuu käytännössä toteuttamaan kuntien päättäjien tekemät säästösuunnitelmat ja antamaan parasta mahdollista hoitoa vuosi toisensa jälkeen leikatuilla voimavaroilla.

Tuoreimmassa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä Jyväskylän yliopiston ja Helsingin kaupungin tutkijat ovat selvittäneet, millaisiin ristipaineisiin työntekijät joutuvat, kun oma eetos sanoo, että aikaa pitäisi olla muuhunkin kuin lääkkeiden laskemiseen vanhuksen vesilasin viereen.

Hoitoa järjestävässä virastossa on kirjoituspöydän takana kuitenkin laskettu, että hoitajan pitää tänä vuonna ehtiä käydä huomattavasti useamman vanhuksen luona kuin viime vuonna.

Tutkijat epäilevät haastattelututkimuksen perusteella, että tehokkuusvaatimukset ja niiden jatkuva kiristäminen ovat jo johtaneet hoivan kriisiytymiseen ja eetoksen eroosioon.

Haastatteluissa kävi ilmi, että talouden näkökulma on hallitseva etenkin suurimpien kuntien vanhustyössä. Säästöjä kerätään toimintaa tehostamalla tai palveluja karsimalla. Asiakkaat määrittyvät kustannuksia aiheuttaviksi kulueriksi. Tuloksena on mummojen laskennallistaminen.

Pitkään jatkuneet säästötalkoot ovat johtaneet siihen, että vanhuus on medikalisoitu, lääketieteellistetty. Apua keritään antamaan vain sellaisille vanhuksille, joiden vaivoja voidaan hoitaa lääkkeillä. Ruoan tuo ruokataksi ja lämmittää robotti.

Vanhukset jaetaan mitattavissa olevan toimintakykynsä mukaisiin luokkiin. Tähän asti niin sanottu tasa-arvo toimii, sillä suurin osa kunnista soveltaa samoja mittareita.

Kunnan käytettävissä olevista määrärahoista sitten riippuu se, mihin luokkaan kuuluvat vanhukset saavat palveluja. Tasa-arvo eri kunnissa asuvien vanhusten kesken loppuu tähän.

Ongelmia syntyy, kun pitkään töissä olleet ja toisenlaista hoivakulttuuria nähneet hoitajat eivät alistu talouskehysajatteluun. Hoitajista tuntuu jopa huvittavalta, että koulutuksessa opetetaan hoivatyön eettisiä perusteita mutta oppeja ei voi toteuttaa käytännön työssä.

Suunnitelmissa asiakkaat ovat numeroita, mutta hoitajat haluavat kohdata heidät ihmisinä. Asiakkaiden ihmisarvoa korostavien eettisten periaatteiden noudattaminen on käynyt vaikeaksi.

Muutamat haastattelututkimukseen vastanneet työntekijät epäilivät jopa sitä, auttaako nykyisen kaltainen kiivastahtinen työ vanhuksia lainkaan. Osa arvelee, että nopeat pyörähdykset vanhusten luona tekevät tilanteen ehkä kahta hullummaksi. Siitä jää vain entistä huonompi olo.

Syyllisyys painaa työntekijöitä yhä enemmän. Vanhustyöntekijät kohtaavat koteihinsa lukittuja, lääketokkurassa kaatuilevia ja avun kutsumiseen kykenemättömiä vanhuksia, joiden selviytyminen hirvittää työntekijöitä. Heitä pelottaa painaa ovi kiinni perässään ja syöksyä seuraavaan paikkaan.

Vanhusten luona työskentelevät ovat pahoillaan tilanteesta, jossa esimiesporras työskentelee niin kaukana vanhuksista, etteivät tunteet ulotu sinne asti. Esimiehet voivat tehdä vanhusten kannalta epäedullisia työjärjestelyjä ja karsia palveluja joutumatta kohtaamaan päätösten seurauksia silmätysten.

Dosentti Raija Julkunen arvioi 2000-luvun alkupuolella, ettei työntekijöiden eettinen kriisi voi ratketa ennen kuin he oppivat sietämään ammattietiikkansa vastaista toimintaa. Toinen vaihtoehto on, että tilalle astuvat uudet sukupolvet, jotka ovat oppineet toisenlaiset työtavat. Se johtaisi piittaamattomuuteen vanhuksista.

Haastattelututkimuksen tehneet tutkijat arvioivat kuitenkin vastausten perusteella, ettei eettisen asenteen rapautumista ole muutospaineista huolimatta vielä nähtävissä.

Teollisuudesta omaksuttu tuottavuusajattelu ei sovi vanhustyöhön sellaisenaan. Pahimmillaan pyörähtelyhoito voi johtaa jopa avuntarpeen kasvuun.

Toinen suuri vaara piilee siinä, ettei vanhustyöhön enää saada ammattitaitoisia työntekijöitä, jos he joutuvat jatkuvasti työskentelemään ammattieettisten arvojen ja annettujen resurssien ristiriidassa.