Maapallon kestokykyä, taloutta, työtä, hyvinvointia ja sosiaaliturvaa koskevat tavoitteet ovat pahasti solmussa. Maapallo ei kestä jatkuvaa talouskasvua. Valtiontalous taas ei kestä kasvun pysähtymistä.

Työntekoa kannattaisi oikeastaan vähentää, koska talouskasvu ei teollisuusmaissa enää tee ihmisten elämästä parempaa. Vapaa-ajan lisääntyminen sen sijaan tekisi, mutta kuka silloin maksaisi verot? Rakenteellinen työttömyys kalvaa yhteiskunnallista hyvinvointia ja uhkaa julkisen talouden tasapainoa.

Tim Jackson osoittaa kirjassaan Hyvinvointia ilman kasvua (HS Kirjat 2011) kiistattomasti, ettei luonnonvarojen kulutukseen perustuva talouskasvu voi jatkua eikä jatkukaan nykyisellään. Jos maailman kaikki seitsemän miljardia asukasta eläisivät kuin amerikkalaiset, monet välttämättömät luonnonvarat kävisivät vähiin muutamassa vuosikymmenessä eikä tuhoisan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi olisi tehtävissä mitään.

Maapallon kestävyyttä koetellaan entistä enemmän, kun Aasian runsasväkiset maat saavuttavat teollisuusmaiden kulutustason. Tilanne vain vaikeutuu, jos teollisuusmaiden elintaso juoksee karkuun. Monet ennustavat, että talouskasvu törmää metallien ja öljyn hinnan rajuun nousuun.

Pitäisikö teollisuusmaiden siis hidastaa talouskasvuaan vai suunnata sitä vähemmän luonnonvaroja kuluttavaan suuntaan?

Vastaus on: molempia.

Talouskasvu pitäisi irrottaa luonnonvarojen kulutuksesta. Viime vuosikymmeninä luonnonvarojen kulutus on kasvanut talouskasvua hitaammin – jonkinlaista irtautumista on siis havaittavissa, mutta se ei riitä. Tuotannon keskimääräisen hiilijalanjäljen euroa kohden pitäisi pienentyä muutamassa vuosikymmenessä murto-osaan nykyisestä. Sama koskee raaka-aineiden käyttöä.

Ei olisi teollisuusmailta kohtuuton uhraus, vaikka niiden elintaso ei juuri enää nousisi. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että kulutuksen kasvu parantaa rikkaissa maissa tyytyväisyyttä elämään enintään hyvin vähän. Kiireetön elämä ja vapaa-ajan lisääntyminen sen sijaan parantaisivat sitä selvästi.

Pelkkä ajatuskin talouskasvun pysähtymisestä hirvittää monia. Suhdanneluonteinen pakotettu talouskasvun pysähtyminen merkitsee työttömyyttä ja sosiaalista onnettomuutta. Tilanne on kuitenkin toinen, jos talouskasvu hiipuu yhä useamman lyhentäessä työviikkoaan tai pidentäessä vuosilomiaan. Merkkejä leppoistamisen suosion kasvusta on nähtävissä Suomessakin.

Kuka sitten maksaa verot, jos kansalaiset alkavat suosia vapaa-aikaa rahan sijasta? Melkein kaikki verothan peritään työnteosta tai kulutuksesta. On kuitenkin avuton ajatus, että elämän tarkoitus olisi tehdä mahdollisimman paljon työtä ja ostaa paljon krääsää vain, jotta siinä sivussa tulisi maksaneeksi veroja. Verotus on kitkettävä asteittain irti työnteosta.

Öljyn, metallien ja peltoalan hupeneminen nostaa aikanaan luonnonvarojen hintaa todella paljon. Tätä ei kannata jäädä odottamaan, sillä äkkirysäyksellä olisi tuhoisat seuraukset. Siksi näiden panosten hintaa pitäisi korottaa vähitellen verottamalla enemmän raaka-aineiden ja energian käyttöä ja vähemmän työntekoa. Teollisuusmaiden tulisi sopia tästä yhdessä.

Verotuksen kohdistaminen luonnonvarojen käyttöön suojaisi verotulot kansalaisten ahkeruuden hiipumiselta ja ohjaisi kulutuksen pois raaka-aineita ja energiaa haaskaavista tuotteista.

Tämä ei tekisi elämää kalliimmaksi mutta muuttaisi tuotteiden suhteellisia hintoja merkittävästi. Kertakäyttökrääsän suhteellinen hinta nousisi, ja laatutuotteiden sekä palvelujen hinta laskisi.

Vaikka työaikaa kannattaa lyhentää, työuria kannattaa pidentää ja työttömyyttä vähentää. Ruotsissa työllisten osuus on selvästi suurempi kuin Suomessa. Tämän ansiosta julkinen talous on vahva eikä leikkauslistoja tarvita. Työtä tehdään Suomessa ja Ruotsissa kuitenkin yhtä paljon asukasta kohden. Suuremman työllisyyden lisäksi Ruotsissa on lyhyempi työaika kuin Suomessa.

Ruotsin ratkaisu on sosiaalisesti, taloudellisesti ja ihmisten hyvinvointia ajatellen parempi kuin Suomen vähäisen työllisyyden ja pitkän työajan malli. Erityisen lyhyttä vuosityöaikaa tehdään Saksassa, Hollannissa ja Norjassa. Norjalla on öljynsä, mutta myös Saksa ja Hollanti ovat parhaiten menestyneitä maita Euroopassa.

Työaikaa ei kannata lyhentää yleisesti ja väkisin vaan suosimalla oma-aloitteista osa-aikatyötä ja itse maksettuja vuosiloman pidennyksiä – toiset arvostavat tai tarvitsevat enemmän rahaa, toiset vapaa-aikaa. Näin on tehty Saksassa ja Hollannissa.

Suomessa rakenteellinen työttömyys heikentää julkisen talouden tasapainoa. Sosiaaliturvajärjestelmämme on rakennettu toisenlaisiin oloihin. Kun tuemme työttömiä mutta emme niitä, joilla on pienet ansiotulot, töihin meno pienellä palkalla ei kannata.

Kannustimet pettävät erityisen pahasti Helsingin seudulla korkeiden vuokrien vuoksi. Asumistuki ja sitä täydentävä toimeentulotuki kattavat vuokran kokonaan, mutta pienipalkkainen joutuu maksamaan vuokran kokonaan itse. Pienipalkkaisen työn tekeminen siellä, missä työtilaisuuksia olisi tarjolla, ei näin ollen kannata.

Ammattiyhdistysliike esittää alimpien palkkojen nostamista. Näin on tehtykin, mutta sen seurauksena yhä suurempi osa työvoimasta hinnoitellaan kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Olisi parempi, että tukea voi saada myös pelkän pienipalkkaisuuden vuoksi. Tällöin olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää myös maksaa nykyistä pienempiä palkkoja niille, joiden on nyt eri syistä vaikea päästä töihin. Nyt heidät siirretään syrjään työttömiksi.

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.