Nykyisen hallituksen suuret uudistukset ovat vaarassa suistua kehäpäätelmään. Kunnat eivät halua ottaa kantaa tulevaan kuntarakenteeseen ennen kuin ne tietävät, miten tulevaisuudessa aiotaan järjestää sosiaali- ja terveyspalvelut. Sote-uudistusta suunnittelevan työryhmän käytännössä valmis raportti taas lykättiin ryhmän yllätykseksi jatkoajalle, koska aluksi haluttiin selvyys kuntauudistuksen linjauksista.

Kärjistynein asetelma on Helsinkiä ympäröivällä metropolialueella. Yleisesti tunnustetaan, että alue tarvitsee oman, erityisen ratkaisunsa, mutta samalla siihen liittyy eniten poliittista intohimoa, koska kyseessä on myös taistelu rahasta ja vallasta.

Eilen solmu alkoi osittain aueta, kun metropolihallinnon malleja selvittänyt ryhmä sai työnsä valmiiksi ja julkisuuteen. Ryhmäkin päätyi kolmeen malliin, kahteen päävaihtoehtoon ja ryhmän suositukseen. Siitä on vielä pitkä matka päätöksiin, joita seuraavia vaaleja pelkäävät poliitikot olisivat valmiita tekemään.

Ykkössijan selvityshenkilöiltä sai neljän suurkunnan malli, jota täydentäisi vahva metropolihallinto. Toissijainen vaihtoehto on kahden suurkunnan malli. Lisäksi raportissa mainitaan vaihtoehtoisia kuntajakomalleja vahvan metropolihallinnon pariksi, mutta niitä ei suositella.

Keskustelusta on tulossa vilkas, mutta yllättäviä puheenvuoroja tuskin kuullaan. Siksi on hyvä muistaa, miksi metropolialue ei selviä nykyisillä eväillään.

Suuressa osassa Suomea kuntauudistuksen tavoite on auttaa kuntia selviämään peruspalvelujen tuottamisesta. Silloin olennainen kysymys on palveluista vastaavan alueen vähimmäiskoko.

Metropolialueella nykyiset ja nykyistä pienemmätkin kunnat selviäisivät suuresta osasta palveluita. Erityinen vaatimus tuleekin kasvusta. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana alueelle syntyy 200 000 uutta työpaikkaa. Lisäystä nykyiseen on lähes 30 prosenttia. Vastaavaa kasvua ei nähdä muualla Suomessa. Metropolialueen hallitun kasvun avulla koko maa osallistuu kansainväliseen kilpailuun.

Jo nyt on nähtävissä, mihin nykyinen päätöksentekomalli johtaa tuollaisen kasvun oloissa: pitkiin työmatkoihin, kalliiseen asumiseen ja asuinalueiden eriarvoistumiseen. Maankäyttö, asuminen ja liikenne ovat kokonaisuus, josta pitää ottaa vastuu selvästi nykyistä laajemmalla alueella.

Kumpikin selvitysryhmän esittämä malli on mahdollinen, mutta niiden yhdistelmä olisi surkea. Jos Helsinki, Espoo ja Vantaa yhdessä olisivat tulevan suurkunnan ydin, ne pystyisivät tekemään alueen nykyisten ja tulevien asukkaiden kannalta hyviä ratkaisuja. Samaan voitaisiin päästä myös metropolihallinnolla, jolla on riittävästi valtaa päätöksiin ja niiden toteuttamiseen. Sen sijaan malli, jossa kasvun ytimessä kuntarajoja kaivetaan syvemmälle ja todellisuus maskeerataan näennäisellä metropolihallinnolla, johtaisi kuntalaisten kannalta huonompaan arkeen ja turhaan byrokratiaan.

Riittääkö nykyisen hallituksen rohkeus uudistusten toteuttamiseen? Tähänastinen näyttö jää vielä vajaaksi. Sote-uudistuksessa linjaksi on ilmeisesti valittu Espoon ja Vantaan vahvistaminen itsenäisinä kuntina. Muualla maassa hallitus suhtautuu avoimen torjuvasti kaksitasoisiin hallintoratkaisuihin. Jommastakummasta linjauksesta täytyisi luopua ratkaisun löytämiseksi.

Aiemmissa päätöksissä hallitus on antanut vauraille kehyskunnille mahdollisuuden välttää kuntaliitokset, jos ne vain jaksavat istua selvitystyöryhmien kokoukset läpi. Siksi vahvan metropolihallinnon luominen jää hallitukselle ainoaksi etenemissuunnaksi.