Eduskuntaryhmien puheenjohtajat yrittävät näinä viikkoina sopia Yleisradion rahoituksesta, tehtävästä ja valvonnasta.

Ryhmänjohtajat ovat istuneet useita kertoja viestintäministeri Krista Kiurun (sd) johdolla, viimeksi perjantaina. Valmista ei tule.

Yhden mielestä asia ei etene ollenkaan, toisen mukaan sopu on huulilla. Jotkut epäilevät, ettei Kiuru joko halua tai osaa löytää ratkaisua vaan sysää vastuun suosiolla pääministeri Jyrki Kataiselle (kok) ja valtiovarainministeri Jutta Urpilaiselle (sd).

Kiuru on itse luvannut antaa esityksen tänä vuonna. Jos näin ei käy, Yle kitkuttaa televisiolupatuotoilla myös vuonna 2013, koska uuteen malliin siirtyminen vie ainakin vuoden.

Vuosia kestänyt Yle-farssi näyttää saavan uuden näytöksen, nyt Kiurun ohjaamana.

Miksi Ylen rahoitus pitää uusia? Siksi, että Ylen tulopohja rapautuu, kun yhä useampi jättää televisioluvan maksamatta.

Yle elää televisiolupamaksuilla, joiden suuruuden hallitus päättää vuosittain. Maksu on tänä vuonna kerralla maksettuna 244,90 euroa taloudelta.

Lupamaksu on maksettava, jos kotona on laite, jolla voi katsoa televisio-ohjelmia. Maksu on hoidettava, vaikka ei katsoisi koskaan yhtään Ylen ohjelmaa. Koko maksutuotto menee Ylelle ja maksun keräämiseen.

Suomessa oli muutama vuosi sitten yli kaksi miljoonaa taloutta, jotka maksoivat tv-maksua. Nyt määrä on alle 1,9 miljoonaa. Vähenemisen pelätään jatkuvan.

Samaan aikaan Yle on levittänyt palveluitaan voimakkaasti verkossa, kauppakeskuksissa ja jopa mainostauluissa.

Ylen tuotantoa näkee tai seuraa yhä useampi sellainen, joka ei maksa lupamaksua. Nämä vapaamatkustajat halutaan myös Ylen maksajiksi.

Miten Yleä sitten pitäisi rahoittaa? Esillä ovat olleet budjettirahoitus ja Yle-maksu.

Budjettimallissa Ylen rahoittaisivat veronmaksajat valtion varoilla. Yle-maksu taas olisi lakisääteinen, budjetin ulkopuolinen ja jokaiselta taloudelta perittävä erillismaksu. Se pitäisi maksaa, käytti Yleä tai ei.

Kiurun kokouksissa kokoomus on tukenut Yle-maksua ja vasemmisto budjettimallia. Oppositio on kahden vaiheilla.

Kokoomus ei halua kasvattaa valtion menoja ja velkaa Ylen vuoksi. Vasemmisto taas kammoksuu talouskohtaista tasamaksua.

Kumpi rahoitusmalli olisi parempi? Itse kannatan budjettirahoitusta, parista syystä.

Ensiksi se on oikeudenmukaisempi. Ei olisi reilua, jos esimerkiksi oma talouteni – seitsemän henkeä, isot tulot – maksaisi saman Yle-maksun kuin kansaneläkkeellä yksin elävä. Tasamaksu on vain täysin epäreilu.

Toiseksi raha kerätään joka tapauksessa pakkomaksuna kansalaisilta: toisessa mallissa budjetin sisällä ja toisessa ulkopuolella.

Kolmanneksi budjettirahoitus panisi Ylen paikalleen julkisen palvelun tuottajana.

Miksi Yleä pitää rahoitusmielessä käsitellä eri tavalla kuin vanhustenhuoltoa, museoita, yliopistoja ja päiväkoteja? Niin, miksi?

Toki Ylellä on erityistehtävä tuottaa laadukasta journalismia – myös vahtia valtaa. Silti on vaikea nähdä, miksi esimerkiksi Moska-ohjelman rahoitus on varmistettava paremmin kuin vanhustenhoidon.

On hyvä suhteuttaa: Yle maksaa veroineen ja lupamaksujärjestelmineen vuodessa runsaat 460 miljoonaa euroa. Urheiluun Yle käyttää 20–30 miljoonaa euroa; tarkka summa riippuu arvokisatarjonnasta.

Samaan aikaan tässäkin lehdessä on kerrottu, miten teattereille, orkestereille ja museoille kaavailtu viiden miljoonan euron leikkaus saa alan suuriin vaikeuksiin.

"Pitkässä juoksussa meillä tulee olemaan orkesteri, jolla ei ole varaa soittaa konsertteja", tuskaili Kymi Sinfoniettan toimitusjohtaja Riikka Luostarinen (HS 19. 11.).

Koko nuorisotyöttömyyden poistaminen taas maksaisi työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehen mukaan 400–500 miljoonaa euroa (HS 21. 11.).

Kaikki tarvitsevat rahansa, mutta yhteiskunnallisen harkinnan kannalta tarpeiden on hyvä olla samalla viivalla. Ylen rahoitus ei ole tässä mielessä muita menoja pyhempi.

Miksi Ylen budjettirahoitus kammoksuttaa niin monia poliitikkoja? He pelkäävät itseään – ja Yleä.

Poliitikkojen on vaikea uskoa, että he pystyisivät turvaamaan Ylelle vakaan tulevaisuuden, jos sen rahoitus perustuisi budjettiin. Argumentti on huono, koska kaikelle muullekin verorahoin tuetulle pitäisi taata vakaus.

Lisäksi poliitikkoja pelottavat seuraukset, jos he joutuvat leikkaamaan Ylen menoja. He pelkäävät ison mielikuvakoneiston hampaita. Poliitikot – varsinkin hallintoneuvoston jäsenet – antavat mieluummin ymmärtää vaikuttavansa Ylen ohjelmiin, vaikka eivät siihen tosiasiassa pysty.

Ylen valvonnasta Kiuru ja ryhmänjohtajat ovat jo lähes yksituumaisia. Poliitikot haluavat edelleen itse valvoa Yleä hallintoneuvostossa sekä lisätä ehkä hieman viestintä- tai kilpailuviranomaisten valvontaroolia.

Uusia valvontaelimiä ei haluta. Ylen kilpailijat ovat esittäneet sellaista, koska nyt Yle laajentaa toimintaansa käytännössä vapaasti ilman riippumatonta valvontaa.

Yle on poliitikoille vaikea rasti. Toinen käsi työntää sitä kauemmaksi, jottei tarvitsisi tehdä kiusallisia rahoituspäätöksiä. Toinen käsi vetää sitä lähemmäksi, jotta "eduskunnan radio" pysyisi poliittisessa otteessa. Toinen suupieli korostaa Ylen riippumattomuutta. Toinen vaatii Yleä pysymään kaikin keinoin poliitikkojen ohjauksessa.

Taustalla kummittelee tietenkin ajatus, jonka laulaja Jim Morrison kiteytti: "Se, joka hallitsee mediaa, hallitsee mieliä."