Suomen valtio on omistajana kaikkiaan noin 60 yhtiössä. Kun huomioidaan niiden tytäryhtiöt ja alakonsernit, valtion vaikutus ulottuu noin tuhanteen yritykseen. Valtion yhtiösalkku on kymmenien miljardien eurojen arvoinen.

Viimeaikainen julkisen talouden kehitys ja toimivan markkinatalouden vaatimukset pakottavat tarkastelemaan valtion omistajatoimintaa uudesta näkökulmasta. Pitääkö valtion omistaa näin paljon?

Valtio on luokitellut omistamansa yhtiövarallisuuden erityistehtäväyhtiöihin, kuten Itellaan, Finaviaan ja VR:ään, sekä markkinaehtoisesti toimiviin yrityksiin, joiden omistus perustuu ainakin virallisesti liiketaloudellisiin tavoitteisiin. Erityistehtäväyhtiöistä luopuminen on tätä nykyä hyvin epätodennäköistä, mutta arvoltaan huomattavasti merkittävämpi markkinaehtoisten yhtiöiden joukko ei ole valtion salkussa välttämätön.

Vuonna 2009 julkaistun Privatization Barometer -raportin perusteella Suomessa on Euroopan suurin yksityistämispotentiaali suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Valtion omistajaohjaus jakaantuu monitahoisesti eduskunnalle, valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosastolle, vastuuministereille, virkamiehille, valtion holdingyhtiölle Solidiumille ja omistettavien yhtiöiden hallituksille. Vastuunjako on tehty, mutta todellista pääomistajan tahdon ilmaisijaa on vaikea määrittää.

Koska tahto ei ole yksiselitteinen, ei ole helppo rakentaa myöskään sen mukaisia kannustin- ja vaikutinjärjestelmiä. Toimiva kannustinjärjestelmä lävistäisi koko valtio-omistamisen komentoketjun ja tähtäisi parhaaseen tulokseen niin kansalaisten, markkinoiden kuin yhtiöidenkin kannalta. Nykytilanteessa kaikkien vastuutahojen intressi ja kannustin ohjaa yhtiöiden säilyttämiseen valtio-omisteisena, vaikka se ei palvelisi sen enempää itse yhtiöitä kuin Suomeakaan.

Syyt valtio-omistukseen ovat suurelta osin historiallisia, eikä samoja perusteita voi enää soveltaa nykyisessä talouselämässä. Valtion perustehtävään ei kuulu yhtiöiden omistaminen.

Toki omistuksilla pyritään edistämään valtion perustehtävän toteutumista kriisiaikoina. Onko omistajuus kuitenkaan pitävämpi tae huoltovarmuudesta kuin sopimukset tai sääntely? Ja mikä onkaan se kriisi tai taho, jolta suojaudutaan? Huoltovarmuudesta on tullut niin epämääräinen käsite, ettei sillä voi perustella valtion nykymittaista yhtiöportfoliota.

Valtion merkittävä omistusosuus tukee yhtiön pysymistä suomalaisena: voidaan puhua pääkonttoristrategiasta. Strategia edistää kotimaisten resurssien käyttöä ja ehkäisee tytäryhtiötaloudeksi joutumista. On kuitenkin kyseenalaista, poistaako pääkonttoristrategia ongelman vai lykkääkö se sitä vain ajallisesti.

Tärkeämpää olisi puuttua niihin syihin, joiden vuoksi niin moni yritys pitää houkuttelevampana vaihtoehtona muuttoa ulkomaille. Kansallisella elinkeinopolitiikalla ja verotuksella voi tehdä paljon, vaikka kaikki globaalin kilpailun haasteet eivät olekaan selätettävissä. Lisäksi ainakin Stora Enson esimerkki osoittaa, ettei valtio-omistus itsessään pidä toimintoja Suomessa.

Valtio haluaa selvästikin varmistaa määräysvaltansa yrityksissä moninkertaisesti. Määräysvallan saavuttamiseen ei missään tapauksessa vaadita yhtiön kaikkia osakkeita, harvoin edes 50,1:tä prosenttia. Varsinkin suurissa yrityksissä, joissa omistus on hyvin hajaantunutta, määräysvalta on saavutettavissa 10–30 prosentin osuudella. Ainoastaan holdingyhtiö Solidiumin omistusosuudet ovat tässä luokassa, mikä pitkälti selittää edellä mainitun yksityistämispotentiaalin.

Solidium voi olla samanaikaisesti niin kotimaisen omistajuuden tulevaisuuden turva kuin askel markkinaehtoiseen ratkaisuun. Solidium hoitaa valtion omistuksia suomalaisissa, kansallisesti tärkeissä kaupallisissa yhtiöissä, joista enemmistö kuuluu maan 50 suurimman yrityksen joukkoon.

Jossain vaiheessa Solidiumin osittainen yksityistäminen ja pörssilistaus vaikuttavat mielenkiintoiselta ja mielekkäältä vaihtoehdolta. Se tarjoaisi valtiolle miljardien myyntitulot ja yksityistämisestä koituvat tehokkuushyödyt. Valtion yhtiöomistuksilla tavoittelemat strategiset intressit eivät vaarantuisi, jos valtio säilyttäisi edelleen määräysvaltansa Solidiumissa.

Valtion eläkerahaston toimitusjohtajan Timo Löyttyniemen Pörssisäätiölle laatiman, viime vuonna julkaistun raportin mukaan mukanaolo pörssissä pitäisi valtion "kaidalla polulla", etenkin jos valtio vähemmistöomistajana joutuisi varomaan ylimääräisten poliittisten tavoitteiden asettamista yhtiöille.

Lisäksi on tärkeää huomata, että suomalaisilla kotitalouksilla on yli 70 miljardin euron pankkitalletukset, joita on mahdollista kanavoida pörssisijoituksiin.

Solidiumin listaaminen pörssiin kasvattaisi etenkin Helsingin pörssin vetovoimaa, ja yksityiset kotimaiset sijoittajat pääsisivät suoriksi kansallisvarallisuuden omistajiksi. Tällöin myös pörssin vaihto kasvaisi, mikä vahvistaisi yritysrahoitusmarkkinoita.

Valtio-omistajuuden idea sekä sen käytännön monitahoisuus luovat kitkaa ja epäluuloa yksityisillä markkinoilla. Tästä syntyy preemio eli lisähinta, jota valtionyhtiöt pulittavat ainakin markkina-arvossaan.

Valtion suuret omistukset markkinaehtoisissa yrityksissä ovat jäänne, joka ei enää palvele muita kuin suomalaisia poliitikkoja ja virkamiehiä, joille ne tarjoavat vallan välineen ja lisätuloa. Suunnitelmallinen ja ammattimainen yksityistäminen sen sijaan piristää niin julkista taloutta, kotimaisia rahoitusmarkkinoita kuin itse yhtiöitäkin.

Suomessa on aika tehdä selvä rajanveto kaupallisten yhtiöiden ja valtion omien työkalujen välillä. Ruotsi näytti omistajapoliittista rohkeutta ja esimerkkiä aloittamalla määrätietoisen yksityistämisen.