Hullu on uusi neekeri

Pääkirjoitus
 

Silloin tällöin tunnen itseni koulukiusaajaksi. En ehkä pahimmaksi huutelijaksi tai törkyviestien lähettäjäksi vaan hiljaiseksi hyväksyjäksi, joka ei nouse puolustamaan kiusattua.

Näin käy aina, kun julkisuudessa kerrotaan joukkomurhasta, lapsen pahoinpitelystä tai siitä, että jollekulle on lähetetty vihapostia.

Miksi? Koska näiden tapausten jälkeen alkaa keskustelu, jossa ollaan harvinaisen yksimielisiä eräästä asiasta: tekijän hulluudesta.

"Sen täytyy olla hullu." "Ei kukaan tervejärkinen tee tuollaista." "Tätä se avohoito teettää." Ja niin edelleen. Kuuntelen näitä keskusteluja yleensä hiljaa, protestoimatta. Vain harvoin nostan ääneni mielenterveyspotilaiden puolesta. Teen sen nyt tässä.

Nykyisin ei – onneksi – ole sivistynyttä leimata ketään ihonvärin, syntyperän, uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tiedän kyllä, että kouluissa ja kaduilla vielä huudellaan homoa ja neekeriä. Julkisessa keskustelussa tällaista ei kuitenkaan siedetä. Hyvä niin.

Miksi ihmeessä hullua saa kuitenkin vapaasti huudella?

Hulluudella viitataan vakaviin mielenterveysongelmiin, lähinnä psykoosiin, jossa sairaan todellisuudentaju on hämärtynyt.

Kyseessä on nippu erilaisia, vaikeita, monesti myös hengenvaarallisia sairauksia, jotka kuormittavat sekä sairaan että hänen läheistensä elämää. Siihen ei varsinaisesti kaivata syrjimistä tai leimaamista lisätaakaksi.

Erikoisimmalta sairaiden leimaaminen tuntui vihapuhekeskustelun yhteydessä. Ensin suomenruotsalaisten ja sitten piispan saamat vihaviestit synnyttivät sosiaalisessa mediassa aiheellisen vastalauseiden myrskyn.

Kävi kuitenkin niin, että jotkut tasa-arvon puolesta puhuneet tulivat samalla tölvineeksi mielenterveyspotilaita, erästä yhteiskuntamme heikoimmista ryhmistä.

Tavallaan ymmärränkin leimaamista. Hullujen syyttäminen on kätevää, koska se antaa edes jonkinlaisen selityksen vääryyksille. Lisäksi se auttaa meitä ulkoistamaan pahuuden. Vääryydet tapahtuvat muualla kuin minun elämässäni: jossain, missä hullut sekoilevat ja ihmisillä napsahtelee päässä.

Harmi, ettei se ole totta.

Kun viimeksi tapasin psyykkisesti sairaan ihmisen, hän osti lapselleen jäätelöä, antoi iltasuukon ja palasi sitten lukkojen taakse suljetulle osastolle. Kaikessa rauhassa, ketään uhkaamatta.

Satu Vasantola satu.vasantola@hs.fi
Kirjoittaja on HS:n teematoimituksen toimitussihteeri.