Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Presidentti ottaa vakavasti huolet maahanmuutosta

Historia ei toistu, mutta siitä voi oppia, kirjoittaa Antti Blåfield kolumnissaan.

Pääkirjoitus
 
Antti Blåfield Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuhetta on tulkittu monella tavalla.

Puheen on koettu tukeneen tiukentuvaa maahanmuuttopolitiikkaa, kun puheessa arvioitiin, että Suomi ei pysty ottamaan vastaan kuin vainoa pakenevat. Maahanmuuttajia vaadittiin elämään ”maassa maan tavalla”.

Puhe voitiin myös tulkita hengeltään maahanmuuttajavihamielisyyden vastaiseksi, kun siinä tuomittiin maahanmuuttajiin kohdistuva vihanlietsonta ja todettiin vastaanottokeskuksiin tehtyjen tuhopolttojen olevan ”murhapolttoja”. Ehkä näiden sanojen jälkeen tuhopolttajia saadaan jo vastuuseenkin.

Presidentin puhe täytti näin tärkeän tehtävän: se otti vakavasti kärjistyvän yhteiskunnallisen kysymyksen eri näkökulmat. Kun eri ryhmät tuntevat huoliensa tulevan huomioiduiksi, se on omiaan rauhoittamaan mielialoja ja tasoittamaan tietä vuoropuhelulle.

Tässä ajassa on pelottavan paljon yhtäläisyyksiä viime vuosisadan alkuvuosiin, jolloin ensimmäinen teollisen vallankumouksen ja globalisaation aikakausi päättyi koko vuosisataa leimanneisiin suursotiin ja kansanmurhiin. Suomessa murros johti katkeraan sisällissotaan.

Joulukuun alussa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa tarkastettiin väitöskirja, joka valaisee kiinnostavasti, miten ilmapiiri alkoi viime vuosisadan alussa lukkiutua Suomessakin. Kaarina Reenkolan väitöskirja Tahdon jotain maani puolesta tehdä kertoo Helsingin Sanomienkin päätoimittajana toimineen Heikki Renvallin ajattelusta ja sen muutoksista.

Heikki Renvall oli 1900-luvun alussa menestyvä asianajaja, arvostettu kansantaloustieteilijä ja valtiopäivämies. Hän oli naimisissa kansainväliseen maineeseen nousseen oopperalaulaja Aino Acktén kanssa.

Renvall oli yksi niistä monista avarakatseisista ja laajasti sivistyneistä suomalaisista, jotka lukkiutuivat vuosisadan alun kiristyvissä tunnelmissa henkisesti yhä ahtaampiin asemiin ja viholliskuviin.

Renvall opiskeli Helsingin yliopiston ohella Münchenissä ja Pariisissa. Pariisissa työskentelevän puolisonsa kautta hän seurasi pidemmänkin aikaa läheltä Ranskan yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksia. Hän hallitsi myös englannin kielen ja seurasi Britannian keskustelua.

Renvall seurasi aktiivisesti työväestön olojen kehittymistä ja työväenliikkeen jakautumista marxilaisiin ja reformisteihin. Itse hän kannatti työväestön järjestäytymis- ja lakko-oikeutta ja ammattiliittojen oikeutta tehdä työehtosopimuksia. Renvallin mukaan koko alan ja maan kattavat työehtosopimukset tasaisivat työntekijän ja työnantajan välistä lähtökohtaista eriarvoisuutta.

Renvall oli myös jäsenenä komiteassa, jonka tehtävä oli ratkaista vaikea torpparikysymys. Hänen kannattamansa ratkaisu oli, että torpparit saisivat edullisella valtion lainalla lunastaa tilat itselleen ja jälkeläisilleen. Näin torpparikysymys sisällissodan jälkeen ratkaistiinkin.

Renvall oli siis uudistusmielinen älykkö. Mutta hän oli myös periaatteisiinsa lukkiutuva mies. Kasvava yhteiskunnallinen jännitys ja kiristyvä venäläistämispolitiikka ajoivat hänet tiukkaa laillisuutta korostaviin perustuslaillisiin ja aktivistipiireihin. Juopa työväenliikkeeseen alkoi kasvaa.

Kun Renvall epäonnistui mieliä kuohuttaneen vaikean Voikkaan lakon sovittelussa, hänet leimattiin edistyksen ja työväen viholliseksi. Toukokuussa 1906 hän erosi katkerana Helsingin Sanomien päätoimittajan tehtävästä.

Tunnelmat työpaikoilla tulehtuivat entisestään, ja agraarireformi kaatui riitaan yksityisomistuksesta: olisiko torpparin asemasta vapautuneiden viljelijöiden tila heidän omaisuuttaan vai valtion vuokramaata.

Turhautunut Renvall ajautui poliittisen kentän oikealle laidalle ja oli vuoden 1918 sisällissodassa keskeisessä asemassa. Hän johti Vaasan valkoista tynkäsenaattia.

Nämä väkivallan ajat määrittivät Renvallin paikan Suomen historiassa, mutta Reenkolan väitöskirja nostaa nyt esiin yhteiskunnallisia uudistuksia valppaasti etsineen tiedemiehen.

Renvallin kaltaisia jyrkkiin asemiin ajautuneita osaavia ja lähtökohtaisesti sovinnollisia ihmisiä oli paljon. He kuitenkin menettivät halunsa sovintoon.

Historia ei toistu, mutta siitä voi oppia. Sovinnon mahdollisuus on kuin ilmapallo: siitä on pidettävä kiinni.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat