Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Ulkopolitiikkaan voi kuolla

Ulkopolitiikalla voi sekä sytyttää sotia että estää niitä. Nyt ulkopolitiikkaa tarvitaan taas ihmishenkien pelastamiseen

Pääkirjoitus
 
Kari Huhta Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja.

Presidentit John F. Kennedy ja Urho Kekkonen arvioivat aikanaan ulkopolitiikan merkitystä hyvin samansuuntaisesti. He eivät ehkä tienneet toistensa ajatuksista, vaikka tapasivat Yhdysvalloissa lokakuussa 1961.

Vuosi presidenttien tapaamisen jälkeen maailma kävi Kuuban ohjuskriisissä lähempänä suurvaltojen välistä ydinsotaa kuin koskaan aiemmin tai sen jälkeen.

”Sisäpolitiikassa voi hävitä, mutta ulkopolitiikkaan me voimme kuolla”, Kennedyn kerrotaan toistelleen.

Kekkonen katsoi tilannetta Suomen näkökulmasta ja opetti, että jos joko sisä- tai ulkopolitiikan on oltava rempallaan, niin olkoon sitten sisäpolitiikka.

Omalla tokaisullaan Kennedy tuskin ennakoi kohtaloaan salamurhaajan uhrina marraskuussa 1963. Hän oli ymmärtänyt, että ulkopolitiikalla voi sytyttää sotia. Toisin päin se tarkoittaa, että sotia voi myös estää ulkopolitiikalla.

Ydintuho estettiin lopulta Kuuban kriisissä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisellä diplomatialla. Neuvostoliitto veti ydinohjuksensa Kuubasta. Ulkopolitiikka voitti sotilaspolitiikan ja pelasti henkiä.

Nyt tarvitaan taas pelastavaa ulkopolitiikkaa. Suomi ei kuitenkaan tarvitse uutta Kekkosta. Se aika meni.

Menneitä ovat myös onnelliset vuodet, joiden kuluessa ulkopolitiikkaa ei edes osattu kaivata. Niinä vuosina ei kuoltu ulkopolitiikkaan.

Kylmän sodan aikainen vastakkainasettelu väistyi 1990-luvulla. Ulkopolitiikka katosi päänäyttämöltä. Diplomatia alennettiin poskisuutelijoiden kokoontumisajoksi. Se oli diplomatiaa, jota Napoleon kuvasi aikoinaan paskaksi silkkisukassa.

Sovun vuosina Suomen ulkoministeriön Venäjä-osaaminen kuihtui. Yhdysvaltain ja Venäjän ydinaseneuvottelijat menivät eläkkeelle.

Maailma oli varautunut huonosti siihen, mitä entisellä tiedustelu- ja turvallisuuspäälliköllä Vladimir Putinilla oli mielessä, kun hän nousi Venäjän presidentiksi uuden vuosituhannen alkaessa. Enää siitä ei ole epäselvyyttä.

Nykyiset kriisit kalpenevat ydintuhon partaalla käynnin rinnalla. Ne ovat kuitenkin aiempaa monimutkaisempia, vaikka haastettu suurvalta on edelleen Yhdysvallat ja aktiivisin haastaja on Neuvostoliiton raunioista syntynyt Venäjä.

Sodat Ukrainassa ja Syyriassa ovat vyyhti, josta syntyy pakolaiskriisin ja terroriuhan lisäksi sotilaallisia jännitteitä Suomen lähialueille.

Venäjä rikkoo toistuvasti ulkopolitiikan kansainvälisenä perustana olevia yhteisiä sääntöjä. Ulkopolitiikan voitto Kuuban kriisissä oli mahdollinen, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat yhteisistä toimintatavoista ydinvarustelussaan.

Yritykset neuvotella tulitaukoa Syyrian sotaan ovat merkki siitä, että tilanteen vakavuus ymmärretään, mutta ei vielä riittävän hyvin.

Välillä Syyria-neuvottelut ovat olleet karmaisevaa teatteria, jossa Venäjän julkea piittaamattomuus kohtaa länsimaiden neuvottoman närkästyksen. Silloin ulkopolitiikka on voimatonta.

Suomessakin on kysytty, onko tämä uutta kylmää sotaa. Sitä tämä ei ole, mutta taas ollaan tilanteessa, jossa ulkopolitiikan ei kannata olla rempallaan.

Kekkosen aikana se tarkoitti, että presidentillä oli ehdoton yksinvalta ulkopolitiikan johdossa. Nyt presidentin asema taas korostuu, mutta aivan uudessa ympäristössä, jota Kekkonen tuskin tunnistaisi.

Välivuosina Suomessakin ulkopoliittinen valta oli siellä täällä. Pitkä kiistely johtoasemasta EU:ssa ratkesi, kun asema määrättiin perustuslaissa pääministerille myös ulkopolitiikan osalta. Presidentti johtaa muuten ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

EU-ulkopolitiikan johtaminen ei ole pääministerille vaihtoehto muiden kiireiden joukossa, vaan se on hänen lakisääteinen tehtävänsä.

Lisäksi ulkopolitiikasta puhutaan. Keskustelua käydään kapakoissa, yliopistoissa ja – kuten viime päivinä on kuultu – erityisesti eduskunnassa. Se olisi Kekkoselle kauhistus.

Tällaisessa metelissä hallituksen, eli presidentin ja valtioneuvoston, pitää pystyä pitämään ulkopolitiikka selkeänä. Se on vaativampaa kuin yksinvalta mutta parempi keino osallistua ulkopolitiikkaan, jolla pelastetaan henkiä.

Presidentin ja puoluejohtajien tapaamisessa keskiviikkona oli ilmeisesti aiheena yhteisen ulkopolitiikan selkiinnyttäminen. Toivottavasti kyseessä oli keskustelu eikä puhuttelu.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat