Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Väestön ikääntyminen elvyttää automaattisesti

Finanssipolitiikka on ollut korkeintaan lievästi kiristävää, sillä menoleikkaukset ovat korvautuneet eläke- ja hoivamenojen kasvulla.

Pääkirjoitus
 
Helsingin Sanomat

Jokin on mennyt pahasti pieleen suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jokainen yksittäinen toteutettu tai suunniteltu säästötoimi jauhetaan mediassa kappaleiksi ja kaikki säästöjen yksityiskohdat tulkitaan osoitukseksi hallituksen pahasta tahdosta.

Vain ani harva keskustelija edes yrittää nähdä toimien takana jonkin asiasyyn. Pitkälle koulutetut eri alojen asiantuntijatkin voivat leimata Suomen finanssipolitiikan kiristäväksi, kasvua estäväksi. Ilman todisteitakin moni pitää selvänä, että kyse on ideologisesta julkisen sektorin alasajosta.

Talouden ja yhteiskunnan ilmiöiden mittaaminen ei ole koskaan kiistatonta. Jospa kuitenkin luottaisimme hetkeksi kansantalouden tilinpitoon, jota Tilastokeskus laatii Eurostatin valvonnassa.

Ennakkotietojen mukaan kokonaistuotanto (bruttokansantuote) oli viime vuonna reaalisesti noin kuusi prosenttia pienempi kuin vuonna 2008, juuri ennen kansainvälistä finanssikriisiä. Samalla aikavälillä julkiset kulutusmenot kasvoivat pari prosenttia ja julkiset investoinnit lähes kymmenyksen.

Nykyiset julkisen talouden tasapainottamistoimet eivät ole mikään uusi asia. Julkiset menot eivät voi ikuisesti kehittyä eri tahtiin kuin yhteiskunnan tulopohja. Edellinen hallitus leikkasi julkisia menoja noin kuudella miljardilla eurolla. Nykyinen hallitus koettaa saada kokoon neljän miljardin euron vastaavan paketin.

Kiristääkö Suomi finanssipolitiikkaansa kiilusilmäisesti? Perinteisillä finanssipolitiikan kireysmittareilla tähän ei saada luotettavaa vastausta, koska ne eivät toimi järkevästi pitkittyneessä lamassa. Mittarit viittaavat siihen, että finanssipolitiikka oli voimakkaan elvyttävää vuosina 2009–2010 ja sen jälkeen vaihtelevasti lievästi kiristävää tai lievästi elvyttävää, mittarin ja mittaajan mukaan.

Finanssipolitiikan hienoiseen kiristymiseen viittaisi se, että julkiset kulutusmenot ja investoinnit supistuivat reaalisesti hieman vuosina 2014–2015.

Talouspolitiikan kireyttä voi yrittää haarukoida myös katsomalla, miten kotimainen kysyntä on pärjännyt. Yksityinen kulutus ei ole koskaan ollut näin suurta suhteessa kokonaistuotantoon. Vaikka kokonaistuotanto jämähti vuonna 2012 matalaksi, reaalinen ansiotaso on noussut joka vuosi sen jälkeen. Suhdanneherkkä rakentaminenkin oli viime vuonna kasvussa.

Miten on mahdollista, että samanaikaisesti leikataan miljardikaupalla, mutta menot eivät juuri vähene ja finanssipolitiikka on korkeintaan lievästi kiristävää?

Yhteiskunnallisesta keskustelusta puuttuu tärkeä näkökulma: ikääntymisestä aiheutuva menokasvu ja siitä seuraava automaattinen kysyntäelvytys. Kymmeneen miljardiin euroon nouseva menosopeutus on pitkälti korvautunut kasvavilla eläke- ja hoivamenoilla.

Kansantalouden tilinpidon mukaan työeläkemenot ovat kasvaneet vuoden 2008 jälkeen nimellisesti yli 50 prosenttia. Hoivapalveluista huolehtivien kuntien menot ovat lisääntyneet samaan aikaan 25 prosenttia.

Kun muiden menojen kasvua rajoitetaan, käynnissä on ennennäkemätön julkisten menojen uudelleenkohdennus muilta ikäryhmiltä ikääntyneille. Niin kuin pitääkin.

Osana sopeutustoimia verotusta kiristettiin viime hallituskaudella. Voitaisiinko tällä tiellä jatkaa? Olen varma, että enemmistö taloustieteilijöistä pitäisi verotuksen kiristämistä näissä oloissa vähintäänkin riskialttiina.

Itse uskon, että veronkorotukset olisivat ajan mittaan tuhoisia ja että julkisen talouden tasapainoa on haettava lähinnä menohillinnän kautta. Yksittäisissä veroissa saattaa kuitenkin olla korottamisen varaa, jos samalla työn verotusta alennettaisiin. Korostan, että tämä on talouspoliittinen kanta, ei tosiasia.

Suomalaisten suuri enemmistö haluaa säilyttää hyvinvointivaltion ja sen palvelut. Julkisessa taloudessa on kuitenkin suuri alijäämä ja suuri osa ikääntymisestä aiheutuvasta menokasvusta on vasta edessä. Siksi hyvinvointivaltio voidaan säilyttää vain, jos talouskasvu saadaan vauhtiin ja julkisia menoja pystytään karsimaan.

Sopeuttaminen sattuu, siinä tulee virheitä ja päätöksiin joudutaan usein palaamaan. Vaihtoehto julkisen talouden tasapainottamiselle on kuitenkin vielä vaikeampi tie.

Markus Sovala

Kirjoittaja työskentelee ylijohtajana

valtiovarainministeriössä.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat