Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Dopingin käsitettä pitäisi täsmentää

Raja sallittujen ja kiellettyjen menetelmien välillä on häilyvä, eikä linjapäätöksiä tehdä parhaan eettisen harkinnan perusteella.

Pääkirjoitus
 
Helsingin Sanomat

Olympiakesän runsaan dopinguutisoinnin perusteella voisi luulla, että urheilijoiden luvaton lääkehuolto on suuri yhteiskunnallinen epäkohta, jonka torjumiseen on valjastettu kaikki mahdolliset resurssit.

Näin ei kuitenkaan ole. Urheilijat ovat kehittäneet suorituskykyään lääkkeillä 1800-luvulta asti, ja virtsakontrollikin on kohtalaisen vanha keksintö – olympialaisissa se omaksuttiin 1960-luvulla.

Jos doping todella olisi yhteiskunnallinen ongelma, siihen olisi jo tartuttu poliittisin päätöksin ja poliisivoimin.

Doping ei ole ensisijaisesti edes lääketieteellinen pulma, vaikka julkisessa puheessa korostuu huoli urheilijoiden hyvinvoinnista. Lääkkeitä ei kielletä pelkän terveysriskin tähden. Säännöt tuomitsevat sellaiset aineet ja menetelmät, jotka ”mahdollisesti” vaarantavat terveyden ja edistävät samalla suorituskykyä. Varauksellinen määritelmä on paikallaan, sillä yleensä lääkitys kohentaa oloa ja haittavaikutukset ovat vastaavasti yksilöllisiä.

Tanskalainen urheilufilosofi Verner Møller on havainnollistanut kieltopolitiikan tulkinnanvaraisuutta karamellivertauksella. Kuten tunnettua, sokeri auttaa pitkäkestoisissa ponnistuksissa. Yhtä kiistatonta on, että makeiset ovat haitaksi hampaille. Niinpä myös karamellien syönti voitaisiin nimetä dopingiksi.

Møllerin kärjistetty esimerkki osoittaa, että dopingin määrittely on viime kädessä filosofinen kysymys. Miksi urheilijoilta kielletään tämä tai tuo valmiste? Eikö urheilussa tähdätä aina vain parempiin tuloksiin?

Maailman antidopingtoimisto Wada vastaa tähän omalla tavallaan: dopingia voivat olla nekin aineet, joiden käyttö on ”vastoin urheilun henkeä”.

Urheilun perimmäinen olemus kiehtoi tarkkailijoita jo kauan ennen Wadan perustamista. Suomalaisen urheilufilosofian suurmies Lauri Pihkala propagoi sata vuotta sitten ”ponnistelun iloa”. Se oli silloisen amatööriaatteen kannalta ymmärrettävä pyrkimys. Olympiaurheilun katsottiin olevan herrasmiesten – ja ajan mittaan vähitellen myös naisten – pyyteetöntä kisailua, ”urheilua urheilun vuoksi”.

Toinen hokema kehottaa olympialaisten osanottajia kilvoittelemaan ”nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin”. Sellainen iskulause sopisi läntisen edistysuskon synonyymiksi. Modernin urheilun juuret johtavat valistusajan tuottamaan, hivenen naiiviin haaveeseen ”ihmisrodun” kahleettomasta jalostamisesta kilpakentillä. Tuon hankkeen hillitseminen virtsatestein ja sanktioin kielii koko edistysajattelun kriisistä.

Urheilun alkuperäinen henki ohjaa keinoja kaihtamattomaan kamppailuun fyysisestä paremmuudesta. Vasta amatöörieetos synnytti idean herrasmiesurheiluun sopimattomista lääkkeistä. Kun amatööriaatteen jäänteet 1980-luvulla haudattiin, lääkesäännöt jätettiin voimaan – säännöt, joille ei tunnu löytyvän aukottomia perusteluja.

Halvan populismin hengessä kurinpitäjät ja yllättävän monet sivullisetkin vetoavat nollatoleranssiin ja vaativat rangaistusten koventamista. Periaatteellista keskustelua käydään lähinnä humanistisen tutkimuksen foorumeilla.

Brittiprofessori Mike McNamee arvostelee tuoreen Sport, Ethics and Philosophy -lehden pääkirjoituksessa Wadaa siitä, että järjestö luottaa linjauksissaan lääketieteen edustajien näkemyksiin. Eettinen harkintavalta on jätetty laboratorioiden väelle, jolla ei ole eettiseen pohdintaan pätevyyttä eikä ehkä edes lujaa kutsumusta.

Terveyshaitan käsite on pulmallinen myös siksi, että huippu-urheilussa tähdätään vain tuloksiin. Rion olympialaisissakin mitaleille vaadittavan harjoittelun määrä huojuttaa useissa lajeissa terveyttä. Mihin asti urheilijan sallitaan parannella oloaan ja estää vaurioita lääkkeillä?

Nyt jo klassinen esimerkki on astmalääkitys, 1990-luvulla yleistynyt käytäntö. Sen suosijat puhuvat hoidosta ja vastustajat dopingista.

Lääkesääntöjen käsitteellinen selkeyttäminen toisi uskottavuutta dopingin vastaiselle työlle ja helpottaisi urheilijoiden elämää. Nyt olympiamenestystä tavoitteleva urheilija joutuu äkisti työttömäksi, jos hän mieltää urheilun eetoksen tai lääkehuoltonsa luonteen eri tavalla kuin vallanpitäjät. Kaikki voivat sanoa olevansa oikeassa, koska eettinen rajanveto ei ole eksaktia tiedettä.

Erkki Vettenniemi

Kirjoittaja on tietokirjailija, joka viimeistelee väitöskirjaa urheilun ja lääketieteen historiasta.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat