Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kuolleena syntyneen lapsen vanhempia ympäröi usein ”hiljaisuuden salaliitto”, vaikka he tarvitsisivat tukea ja läsnäoloa

Vanhemmat tarvitsisivat keinoja konkretisoida menetystään, kirjoittaa väitöskirjaa valmisteleva Juha Itkonen HS:n Vieraskynä-palstalla.

Pääkirjoitus
 
Helsingin Sanomat

Kuolleena syntyneet lapset on vuosisatojen ajan eri kulttuureissa haudattu tavallisesta poikkeavin hautausriitein. Kristillisessä kulttuurissa heidät rinnastettiin aikoinaan kastamattomiin lapsiin ja haudattiin siksi hautausmaan ulkopuolelle tai muuten vähempiarvoiseen paikkaan. Hautaustoimitus suoritettiin poikkeavalla tavalla tai hautausta ei toimitettu lainkaan.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käsikirjassa todettiin vasta vuonna 1984, että kuolleena syntyneet haudataan kuten muutkin vainajat. Uusimman, vuoden 2003 käsikirjan mukaan rukouksissa viitataan kuolleena syntyneiden olevan Jumalan ja hänen enkeleittensä luona turvassa. Muutos menneiden vuosisatojen asenteisiin on valtava.

Usein ammattihenkilöiden kohtaamisia kuolleena syntyneiden lasten vanhempien kanssa leimaa surevien vanhempien välttely. On todettu, että kuolleena syntyneiden lasten vanhempien – erityisesti äidin – suremista hankaloittaa hyvää tarkoittava omaan rauhaan jättäminen, jota tekevät niin ystäväpiiri kuin hoitohenkilökuntakin.

Ilmiötä on surututkimuksessa kutsuttu ”hiljaisuuden salaliitoksi” kuolleena syntyneen lapsen vanhempien ympärillä.

Kuolleena syntyneiden lasten vanhemmat ovat usein itsekin hämmentyneitä siitä, mitä on tapahtunut. Ovatko he menettäneet oikean lapsen? Oliko lasta lainkaan olemassa? Saako surra sellaista lasta, joka ei koskaan syntynytkään?

Kyseessä on traumaattinen kriisi eli tilanne, jossa aiemmat selviytymiskeinot eivät riitä. Sitä seuraa usein jonkinlainen traumaattinen reaktio kuten derealisaatio, jossa todellisuus tuntuu epätodelta, tai depersonalisaatio, jossa oma persoona tuntuu epätodelta. Yhdysvaltojen tunnetuimpiin suruauktoriteetteihin kuuluva William J. Worden on todennut: ”Jos olisi olemassa vain yksi asia, jolla voidaan parhaiten tukea kuolleena syntyneiden lasten vanhempia, se olisi menetyksen tekeminen todellisemmaksi.”

Empaattinen ja läsnä oleva, tapahtuman luontevaa kohtaamista helpottava hoitohenkilöstö voi olla suuresti avuksi. Pohjoismaissa tässä ollaan edelläkävijöitä.

Kätilöt ovat jo pitkään osanneet tukea kuolleena syntyneiden lasten vanhempia heidän menetyksessään. Kätilöt voivat esimerkiksi antaa vanhempien pitää kuollutta lasta sylissään, ottaa talteen jalanjäljen tai hiustupsun, valokuvata lapsen ja rohkaista antamaan lapselle nimen tai käyttämään jo annettua nimeä. Asiaan perehtyneet sairaalapastorit ovat järjestäneet lapselle kuollutta ihmistä kunnioittavat hautajaiset.

Tuki on kuitenkin usein jäänyt sairaalan sisälle. Palaaminen työpaikalle ja sosiaalisten verkostojen pariin on voinut aiheuttaa vanhemmille kokemuksen surusta, jolle ei ole sosiaalista oikeutusta tai tukea.

Parin kuukauden kuluttua töihin palaamisesta saatetaan jo kysyä, vieläkö vanhemmat surevat, tai ohjeistaa, että ”ei muuta kuin uutta putkeen”. Traumaattinen suru voi kuitenkin kestää vuosia, eikä kuollutta lasta yleensä unohda koskaan. Uusi lapsi ei korvaa menetettyä.

Hautausjärjestelyissä seurakunnan kanssa voi tulla eteen se, ettei lapsen nimeä laiteta kirkollisiin ilmoituksiin eikä hänelle soiteta kuolinkelloja. Vanhemmista voi tuntua, että ympärillä oleva yhteisö antaa vahvan viestin: ette te oikeaa ihmistä ole menettäneet.

Yhteiskunnan säädökset osoittavat kuitenkin toista. Kuolleena syntyneestä lapsesta puhutaan keskenmenon sijaan silloin, kun raskaus on kestänyt yli 22 viikkoa. Lainsäädännössä tämä raja tunnistetaan: äidit ovat oikeutettuja äitiyslomaan, ja lapsi on haudattava.

Vaikka vanhempien paluu töihin viivästyisi menetyksen kohtaamisen vuoksi, traumaattisen surun käsittely vähentää sairauslomia ja työkyvyttömyyseläkkeitä pitkällä aikavälillä. On vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että lapsen kuolemalla on kielteisiä seurauksia vanhempien terveydentilaan. Siksi pienetkin surun kohtaamista ja käsittelyä tukevat muutokset ovat yhteiskunnan etu.

Ruotsissa jokainen kuolleena syntynyt merkitään väestötietojärjestelmään. Vanhemmat voivat halutessaan antaa lapselle nimen, joka myös merkitään järjestelmään.

Tämän tulisi olla mahdollista Suomessakin. Pieni muutos rikkoisi hiljaisuuden salaliiton, auttaisi vanhempia konkretisoimaan menetystään ja tunnustaisi kuolleen lapsen vanhemmuuden. Asiasta on tehty kansalaisaloite, jossa olen myös itse mukana.

Juha Itkonen

Kirjoittaja valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa kirkon tuesta kuolleena syntyneiden lasten vanhemmille.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat