Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kesätyöpaikasta on tullut harvojen etuoikeus

Mitä meillä voidaan tehdä, jotta kenenkään ensimmäinen työpaikka ei jäisi haaveeksi? Voidaanko työpaikkojen tarjontaa lisätä ja houkuttavuutta parantaa? kysyy HS:n päätoimittaja Antero Mukka kolumnissaan.

Pääkirjoitus
 
Antero Mukka Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien päätoimittaja.

Työelämän ulkomuseo. Voisiko työurani alkutaivalta 1980-luvulla paljon tuota lohduttomammin kuvailla?

Alkuviikosta listasin monen muun tavoin sosiaalisessa mediassa seitsemän ensimmäistä työpaikkaani. #sevenfirstjobs-villitys käynnistyi runsas viikko sitten Yhdysvalloista, kun muutamat julkkikset jakoivat Twitterissä varhaisia työkokemuksiaan. Haastekampanja levisi nopeasti maailman joka puolelle.

Ikätovereideni ensikosketukset työelämään karttuivat perinteisten kesätöiden kautta. Mansikanpoiminta, tehdastyö ja kioskimyyjän työ ovat muisteloissa hyvin edustettuina. Omalle listalleni mahtuivat niin tiskijukan, pesukonemiehen kuin pullakuskinkin hommat.

Viestintäkonsultti Eeva Lehtimäki arvioi nettikirjoituksessaan, että nämä keski-ikäisten listaukset kuvaavat mennyttä maailmaa – joka on jäänyt taakse, kun työelämä on kokenut syvällisen murroksen.

Niinpä. Pakko myöntää, että useimmat omistakin työpaikoistani ovat jo historiaa: leipomo hiipui enon myötä, ja limsatehtaan paikalla on nyt kerrostaloja.

Suomesta on kadonnut 20 vuodessa jopa puoli miljoonaa työpaikkaa, joihin pääsi peruskoulupohjalla. Monet ammatit ovat hävinneet kokonaan. Kesätyöpaikasta on tullut harvojen etuoikeus.

Yhdysvalloissa työllisten 16–19-vuotiaiden osuus on puolittunut 1980-luvun lopusta. Muutos selittyy osittain sillä, että vanhemmat ikäryhmät kilpailevat samoista pesteistä nuorten kanssa. Tehtaat ovat sulkeneet ovensa, ja korvaavat työtilaisuudet syntyvät palvelualoille. Ne vetävät myös maahanmuuttajia.

Kouluttamattoman nuoren kannalta tilanne on perin vaikea.

Mitä meillä voidaan tehdä, jotta kenenkään ensimmäinen työpaikka ei jäisi haaveeksi? Voidaanko työpaikkojen tarjontaa lisätä ja houkuttavuutta parantaa?

Jotain täytyy tehdä. Nuorena koettu työttömyys jättää pitkän varjon, joka seuraa myöhemmällä elämäntaipaleella. Jokainen työtä vaille jäänyt ja mahdollisesti syrjäytyvä nuori aiheuttaa yhteiskunnalle menetyksiä, joista kaikki eivät ole mitattavissa rahassa. Aktiivisella työvoimapolitiikallakin ani harva päätyy kunnon työuralle.

Koulutustason nosto onkin kestävin tapa parantaa nuoren työmarkkina-asemaa. On kuitenkin epätodennäköistä, että Juha Sipilän (kesk) hallituksen itselleen asettama tavoite – yli 100 000 uutta työpaikkaa – toteutuisi ilman perustason työtehtävien merkittävää lisäystä.

Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäki valmisteli HS:n haastattelussa (10.8.) suomalaisia hyväksymään globaalin trendin: työllisyyden paraneminen vaatii palkkaerojen kasvattamista.

Selkokielellä se tarkoittaa juuri työpaikkoja, joista maksettaisiin kehnompaa palkkaa kuin nykyisin. Työnantajien kynnys palkata uutta väkeä madaltuisi.

Suomi on täynnä tekemätöntä työtä. Digitalisaation siivellä työpaikoilla on tehty ratkaisuja, joiden vuoksi asiantuntijat hoitavat nyt vanhoja tukitehtäviä. Palvelualoilla olemme tehostaneet ”palvelua” niin, että sitä ei ole enää tarjolla edes maksua vastaan. Terveydenhuollon tarpeet tunnemme niin ikään hyvin.

Kykenemme siis osoittamaan työpaikkoja, joihin tarvittaisiin kipeästi lisää käsipareja. Löytyykö päättäjiltä nyt viisautta hakea ratkaisuja, joilla vaikeasti työllistyvien kiinnittymistä työelämään saateltaisiin tähänastista tehokkaammin? Olisiko rakennettavissa malleja, joissa hyväksyttäisiin matalamman tuottavuuden työtehtäviä ja sovitettaisiin palkkataso sen mukaiseksi?

Yhdenkin nuoren ohjaaminen työelämään merkitsee säästöjä, kun työttömyyden ja syrjäytymisen laskut vähenevät. Tämän vuoksi yhteiskunnankaan roolia ei kannata sulkea pois. Valtion ja kuntien panosta tarvitaan etenkin asumiskustannusten kasvun taltuttamiseen.

Työelämän turhat jäykkyydet itsessään edistävät pimeää työtä ja työsuhdemuodon kiertämistä. Tämäkin suunta pitää kääntää.

Meiltä tämä kaikki kysyy uutta asennetta. Keskiluokkana emme rohkene helposti kajota järjestelmään, jottemme nopeuttaisi omankin työuramme inflaatiota. Arvostettukin ammatti voi yhtenä päivänä proletarisoitua alihankkijalle tai hiipua ulkomuseon puolelle.

Ne olivat seitsemän ensimmäistä. Miltä oman työpaikkalistauksesi jatko – kahdeksannesta eteenpäin – näyttääkään huomisen silmin?

Oikaisu 14.8. klo 10.05: Toisin kuin kolumnissa ensin kirjoitettiin, seitsemää ensimmäistä työpaikkaa käsitellyt verkkokirjoitus on Eeva Lehtimäen, ei Kirsi Pihan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat