Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Tunnusta, kadu ja pyydä anteeksi

Poliittisia anteeksipyyntöjä on esitetty eri puolilla maailmaa. Toisten puolesta katuminen kuulostaa erittäin eettiseltä, suorastaan vanhurskaalta, kirjoittaa Terho Pursiainen.

Pääkirjoitus
 
Terho Pursiainen
Terho Pursiainen on eettisiin kysymyksiin perehtynyt filosofian tohtori ja yhteiskunnallinen osallistuja kuudella vuosikymmenellä.

Saksan ulkoministeriö ilmoitti 13. heinäkuuta maan pyytävän virallisesti anteeksi Namibialta alkuperäisväestön murhaamista. Nykyinen Namibia oli viime vuosisadan alussa Saksan siirtomaa. Alkuperäisväestöön kuuluvat hererot nousivat kapinaan vuonna 1904. Heistä jätettiin henkiin joka viides.

Anteeksi pyytämisellä tarkoitetaan tavallisesti tätä: ihminen tunnustaa tehneensä väärin jotakuta kohtaan, ilmaisee katuvansa tekoaan ja pyytää uhrilta anteeksi.

Saksa pyytää anteeksi 110 vuotta sitten tehtyjä vääryyksiä. Syylliset ovat kuolleet. Uhreja ei enää ole. Pyyntö on toivoton. Eihän ole ketään, joka voisi antaa anteeksi.

Saksan liittopäivät tunnusti 2. kesäkuuta armenialaisten kansanmurhan Osmanien valtakunnassa, nykyisessä Turkissa. Vuonna 1915 siellä tapettiin 0,8–1,5 miljoonaa armenialaista. Kansanmurhan tekivät nykyisten turkkilaisten esi-isät. Saksa tunnusti turkkilaisten rikoksen mutta ei sentään pyytänyt sitä anteeksi.

Paavi pyysi vuonna 2014 anteeksi kirkon piirissä ilmennyttä lasten hyväksikäyttöä. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Tänä kesänä paavi laajensi anteeksipyyntöä. Hän pyysi anteeksi myös homojen kohtelua. Niin, ja muidenkin syrjittyjen: köyhien, hyväksikäytettyjen naisten ja työhön pakotettujen lasten. Listaa päivitettäneen.

Paavi tahtoi samalla terästää terminologiaa. Anteeksi pyytäminen ei riitä. Pitää suorastaan anoa anteeksiantoa, hän tähdensi.

Poliittisia anteeksipyyntöjä on esitetty eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Australian pääministerin Kevin Ruddin ”sorry speech” (2008) on yhä kuultavissa ja katsottavissa verkossa.

Kansainväliset virtaukset huuhtelevat myös omaa luterilaista kirkkoamme. Piispat ovat pyytäneet anteeksi tähän mennessä ainakin saamelaisten ja homojen kohtelua. Punavankien puolesta on vaadittu anteeksipyyntöä. En tiedä, onko joku jo ehtinyt toimittaa tilauksen.

Silloin kun sanat tunnustaminen, katuminen ja anteeksi pyytäminen eivät tarkoita sitä, mitä niillä tavallisesti tarkoitetaan, on kysyttävä, mitä niillä tarkoitetaan.

Thomas More julkaisi vuonna 1516 kirjan, jossa kuvasi ihannevaltiota Utopiaa. Sana utopia tarkoittaa paikkaa, jota ei ole. Kuvaamalla ihanneyhteiskuntaa, jota ei ole, More todellisuudessa arvosteli yhteiskuntaa, joka on. Kaikki, mikä siellä oli huonommin järjestetty kuin Utopiassa, oli epäkohta. Utopistinen puhe oli kierteistä kritiikkiä: katse kimposi kuvitelmasta todellisuuteen, syyttävänä.

Toisten tekemien vääryyksien tunnustaminen, katuminen ja anteeksi pyytäminen on sekin epäsuoraa kritiikkiä. Ikään kuin puhutellaan menneitä sukupolvia. Oikeastaan puhutaan nyky-yhteiskunnasta. Puhutellaan nykyihmisiä. Homoille penseitä ihmisiä on yhä. Pyytämällä anteeksi menneitä vääryyksiä näitä ihmisiä moititaan.

Toisten puolesta katuminen on vastustamatonta retoriikkaa. Se jo kuulostaa erittäin eettiseltä, suorastaan vanhurskaalta. Lisäksi se mykistää arvostelun kohteen. Voiko esittää eriävän mielipiteensä siihen, että joku tunnustaa, katuu ja pyytää anteeksi?

Toisten tekojen katujan ei kannata itse esiintyä täysin moitteettomana. Katumuksentekijä-tuomarin strategia (Camus: Putoaminen, 1956) antaa katujalle uskottavuutta. Ilmaistaan hiukan omaa syyllisyyttä. Sen jälkeen tunnustetaan toisten tekemät vakavat vääryydet.

Arkkipiispa Kari Mäkinen pyysi äsken anteeksi homojen kohtelua. Hän ei tarkoittanut vain menneiden sukupolvien julmuuksia. Olemme itsekin jonkin verran syyllisiä: ”Julmuus on nyt hienovaraisempaa; se hiipii asennemaailmaan, tapaan puhua ’niistä’ ja ’niiden oikeuksista’ kirkossa ja yhteiskunnassa.” Kun mukana on sopivasti omaa katumusta, toisten törkeyksien tunnustaminen ei vaikuta läpikotaisin teennäiseltä.

Perinne kukoistaa. Viimeksi valmentaja Petteri Piironen, joka itse ei tahdo olla dopingin kanssa tekemisissä, pyysi anteeksi valmentamansa urheilijan dopingin käyttöä (HS 26.7.).

Tuskin maltan odottaa, että Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne tulevien vaalien alla tunnustaa julkisesti pääministeri Juha Sipilän (kesk) tekemät vääryydet ja pyytää tai jopa anoo niitä anteeksi vanhuksilta, opiskelijoilta, lapsilta ja niin edelleen.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat