Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Suremiselle ei pitäisi asettaa odotuksia – se on paljon enemmän kuin työ, johon tartutaan

Suomalainen suru on usein sanatonta ja salattua.

Pääkirjoitus
 
Hanna Mahlamäki Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen esimies.

Neljä vuotta sitten olin puolisoni sukulaisen hautajaisissa. Niissä saateltiin ihmistä, jota en ollut koskaan tavannutkaan. Nainen oli elänyt pitkän elämän, ja häntä muisteltiin lämpimästi.

Omaksi yllätyksekseni itkin kuin Niagara koko toimituksen ajan. Jälkikäteen tajusin, että itkin tietysti aiemmin menettämiäni läheisiäni ja pelkoani tulevista menetyksistä. Hyvissä juhlissa tunnelma tarttuu. Jossain mielen syövereissä ollut suru pyrki esiin.

Muistan, miltä tuntui, kun keuhkoni tyhjenivät ilmasta ja voima pakeni koko kehostani yli kymmenen vuotta sitten, kun kuulin lähisukulaiseni tapaturmaisesta, yllättävästä kuolemasta. Kuoleman käsittelyssä oli paljon erilaisia vaiheita. Mieleen jäivät myös ihmisten kysymykset ”no, olet varmaan päässyt jo yli siitä” ja ”mikset ole puhunut siitä minulle enempää”.

Miten raskaalta tuntuukaan, kun muut asettavat odotuksia suremiselle. Piristy jo, he tuntuivat sanovan.

Suuren menetyksen kokeneen ihmisen lähellä ei ole helppoa olla. Mitenkään ei voi auttaa, koska mitään ei ole tehtävissä asian korjaamiseksi. Miten saada oma läsnäolo tuntumaan kevyeltä ja lohduttavalta? Siihen kannattaa ainakin yrittää kiinnittää huomiota.

Uskontotieteilijä Mari Pulkkisen väitöskirja suomalaisesta surusta tarkastettiin kuluneella viikolla Helsingin yliopistossa. Pulkkisen mielestä suru on Suomessa kuolemaa isompi tabu, eikä siihen osata aina suhtautua.

Pulkkinen arvostelee usein käytettyä termiä ”surutyö”. Suru onkin paljon monimutkaisempi asia kuin työ, johon tartutaan ja joka tulee tehdyksi.

Pulkkisen mukaan menetyksessä on kyse myös muusta kuin mielen ponnistuksesta ja tunteiden työstämisestä. ”Suru antaa merkityksen tulevan lisäksi menneelle”, hän sanoo.

Niin: kuolema aiheuttaa surua, koska elämä on ollut merkityksellistä, ihanaa ja arvokasta. Tarinat ja kuvat kuolleesta läheisestä pysyvät mielessä pitkään.

Suomalainen suru on Pulkkisen mukaan usein sanatonta ja salattua. Moni arjessa kohdattu ihminen saattaa olla surun vallassa, vaikka se ei näy.

Töksäyttelijöiden lisäksi mieleen jäävät ihmiset, joiden välittäminen on todellista ja aidosti lohduttavaa. Eräs esimieheni kysyi kerran yksinkertaisen ”mitä kuuluu” -kysymyksen niin, että itkua oli vaikea pidätellä – koska hän tuntui nimenomaan näkevän, että elämä oli raskasta juuri sillä hetkellä.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat