Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Miksi huippu-urheilu tarvitsee varsinkin äitejä

Urheilu-uran nousuvaiheessa ja mitalisateessa tukijoita tunnetusti riittää. Tappion synkällä hetkellä äiti on se, joka ei vedä tukeaan pois ja kritisoi, kirjoittaa Päivi Anttikoski.

Pääkirjoitus
 
Päivi Anttikoski Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja.

Suomalaisen huippu-urheilun masennustilaan syyllisten etsintä jatkuu kiivaana ainakin tämän viikon ajan.

Epäiltyjen joukkoon ovat kelvanneet myös akateemiset äidit, jotka on päästetty urheiluseuroihin puolustamaan oman lapsensa etua ja oikeutta pelata, tasosta huolimatta. Minusta äitien nimeäminen urheilumaailman todellisiksi vallankäyttäjiksi on erittäin virkistävä näkemys, koska urheilun parissa äideille on yleensä varattu lähinnä uhrautuvan pyykinpesijän ja mokkapalojen leipojan turhankin hurskas ja vaatimaton rooli.

Huippu-urheiluhan on monella tapaa vaarallista ja riskialtista hommaa: käytännössä koko elämä pannaan yhden kortin varaan. Sellaisia riskinottajia me kaikki vain emme ole. Äidit koulutustaustastaan riippumatta toteuttavat harmillisenkin usein eräänlaista lapsen suojelu- ja tientasoittamistehtävää.

Moni haluaa lapsensa käyttävän aikansa johonkin, joka takaa vakaan ja riskittömän tulevaisuuden. Vuosikymmen työtä, jotta voi yksissä kisoissa loistaa maailmalle, ei kuulosta sellaiselta.

Mutta tämän asianhan tuntee tietysti parhaiten huippu-urheilijan äiti. Siksi soitin painija Petra Ollin äidille, joka sattui juuri olemaan matkalla lentokentälle hakemaan tytärtään Rion-koneelta.

Miten Päivi Olli siis kasvatti huippu-urheilijan?

”No, Petran mielestä minä en itse asiassa ymmärrä painista yhtään mitään”, Päivi Olli sanoo. Entinen urheilija sanoo käsittäneensä kunnolla tyttärensä lahjakkuuden vasta siinä vaiheessa, kun tämä voitti 17-vuotiaana ensimmäisen nuorten arvokisamitalinsa.

Eikä hänen ole koskaan tarvinnut piiskata lastaan huipulle. Äidin mukaan Petra rakastaa lajiaan ja on aina itse ollut siinä tiukan määrätietoinen.

”Mä olen niin paljon nähnyt sitä, että lapselle on maksettu maalinteosta. Petra ei ole ikinä saanut meiltä vanhemmilta yhtään mitään, mä arvostan sitä siksi, että se on mun rakas lapsi, enkä jonkin urheilusaavutuksen takia”, Päivi Olli sanoo. ”Ja Petraa on aina tuettu ylempää tosi hyvin, mutta ei se menestys ulkopuolisesta tuesta riipu vaan siitä lapsesta itsestään.”

Siksi Ollin perheessä painille uhrattiin osittain myös koulunkäynti. Ja siksi äiti nyt miettii matkalla lentokentälle, mitä sanoa tyttärelle, jonka vuosien kova työ tuntuu valuneen hiekkaan yhden olympialaisten painimatsin aikana.

Ja jos tarkkaan ajatellaan, niin juuri tässä kohdassa huippu-urheilu tarvitsee äitejä kaikesta eniten. Tappion synkällä hetkellä äiti on se, joka ei vedä tukeaan pois tai kritisoi. Nousuvaiheessa ja mitalisateessahan tukijoita tunnetusti riittää. Äiti on se, joka keksii, miten tästä mennään eteenpäin.

Yhtä asiaa Päivi Olli on kyllä miettinyt: olisiko ollut parempi, jos hän äitinä olisi ohjannut lapsensa jonkin vähän vähemmän vaarallisen lajin pariin? Hän ei nähnyt Petra Ollin kasvojen ruhjomista Las Vegasin MM-kisoissa, koska käveli sattumalta juuri sillä hetkellä eteisessä ympyrää, mutta mietti ensimmäisenä ruhjotut kasvot nähdessään, mitä rumien mustelmien takana on? Ei kai vain vaikeita ja parantumattomia päävammoja?

Huippu-urheilijan äiti voi varmaankin vastata myös siihen kysymykseen, millä suomalainen huippu-urheilu pelastetaan.

”Suomalaisessa urheilussa kateus pilaa tosi paljon. Pitäisi lopettaa se, että lajiryhmienkin sisällä kadehditaan toisen menestystä tai jopa ilkutaan tappiota. Siitähän pitäisi iloita, jos joku saavuttaa jotain”, Päivi Olli sanoo.

Omasta lapsestani en toivo huippu-urheilijaa, aktiivisesti liikkuvaa ihmistä toki. Sen sijaan haluaisin ehdottomasti, että hän hankkisi akateemisen koulutuksen ja toivottavasti pärjäisi sitä kautta elämässä. Se on kuitenkin riskittömämpi vaihtoehto.

Jokainen vähänkin kovempaa ja tavoitteellisesti treenaava tosiaankin tietää, että vereltä se maistuu ja vie ison osan elämästä. Huippu-urheilun onneksi tässä maassa on myös toisenlaisia äitejä kuin minä.

Meillä Suomessa veristä kilpaa ei istuteta sieluihin heti alussa. Sinne istutetaan usko siihen, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on samat mahdollisuudet.

Siksi urheilujoukkueissa kaikki ainakin periaatteessa pelaavat, ja siksi peruskoulussa kaikki opetetaan lukemaan. Ja sitten tulee aika, jolloin myös onnistutaan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat