Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Urheilu ja terveysliikunta vetävät eri suuntiin

Suomalainen liikuntapolitiikka syleilee kaikkea, mikä liikkuu. Siksi tulokset ovat niin huonoja.

Pääkirjoitus
 
Helsingin Sanomat

Olympiakisat nostavat usein suomalaisten huippu-urheilijoiden heikon menestyksen otsikoihin – kuten Rion kisat nyt. Arvokisojen välissä liikuntakeskustelua hallitsevat terveys- ja säästötavoitteet: suomalaiset on saatava puolipakolla sohvalta salille ja autoista pyöräteille.

Suomessa halutaan ohjata, seurata ja arvioida kaikkea liikkumista. Vuoden 2015 liikuntalaki siunaa kokonaisuuden: liikuntaan mahtuu kaikki fyysinen aktiivisuus tavaratalokävelystä olympiaurheiluun.

Liikuntapolitiikalla pyrittiin 1990-luvulle asti turvaamaan liikunnasta ja urheilusta kiinnostuneiden mahdollisuudet harrastaa ja menestyä. Sittemmin liikunnan yhteiskunnallista painoarvoa on haluttu lisätä. Kohderyhmäksi on otettu aktiiviharrastajien ohella koko väestö ja huomion kohteeksi kaikki liikkuminen.

Lopputulos tuo mieleen Alvin Tofflerin vadelmahillovertauksen: mitä laajemmalle kulttuuria levitetään, sitä ohuemmalti sitä on.

Liikuntapuhetta hallitsee kaksi heimoa. Toinen tähtää urheilijoiden menestykseen, toinen koko väestön terveyteen. Juhlapuheissa heimot elävät sulassa sovussa toisiaan tukien, mutta käytännössä urheilu- ja terveyseetos poikkeavat toisistaan.

Terveyttä edistävä liikkuminen ei välttämättä edes kaipaa urheilujärjestöjä, liikuntapaikkoja tai ylipäätään liikuntapolitiikkaa. Sen sijaan urheileminen tai etenkään huippu-urheilussa menestyminen ei onnistu ilman liikuntajärjestelmiä.

Suomalaisen liikuntakulttuurin laajentuessa ja eriytyessä tulisi lopettaa yhdestä liikuntakulttuurista puhuminen. Liikuntatavoitteiden moninaisuus näkyy urheilujärjestöjen käytäntöjä ja julkishallinnon tavoitteita vertailtaessa. Hallinto on pyrkinyt laajentamaan järjestöjen urheilutoimintaa ei-kilpailulliseen suuntaan, mutta järjestökenttä on saanut toistuvia torjuntavoittoja.

Eri sukupolvilla on eri käsitykset liikunnasta ja urheilusta. Nykyiseen nuorisokulttuuriin liittyvät arvot ja tottumukset ovat jo pitkään kilpailleet edellisten sukupolvien itsestään selvinä pitämien rakenteiden ja käytäntöjen kanssa.

Liikuntapolitiikan merkitystä tulisi arvioida uudelleen. Valtio on jo ajat sitten luopunut keskitetystä hyvinvointivastuusta. Ensin vastuuta jaettiin kunnille, sitten entistä enemmän kansalaisille itselleen.

Kansalaisten liikuntaan liittyviä arvoja muokataan pikemminkin markkinoiden kuin politiikan avulla: kulutusvalinnoilla, tiedotusvälineillä ja sosiaalisella medialla on suuri merkitys. Yhteiskunnan tarpeista lähtevät suositukset eivät välttämättä puhuttele yksilöllisyyttä arvostavia kansalaisia.

Kun yritetään tehdä kaikkea, mikään ei tyydytä ketään.

Heikosta olympiamenestyksestä on syytetty urheilijoiden ohella ainakin järjestöjä, valtiota ja suomalaista elämäntapaa. Yhtä lailla terveyden edistämiseen liittyvät tulokset on tulkittu riittämättömiksi. Suomalaiset haluavat mieluummin istua kuin kävellä.

Syytökset sinkoilevat puolelta toiselle. Yhdet väittävät, että terveyspuhe tappaa urheilun. Toiset syyttävät urheilujärjestöjä siitä, että ne puhuvat terveysliikunnasta mutta suosivat urheilua.

Molemmat osapuolet ovat oikeassa. Mutta kun kaksi päällikköä ratsastaa samalla hevosella, toisen on istuttava takana.

Etenkin valtion liikuntaneuvosto on pyrkinyt aktivoimaan keskustelua liikuntapolitiikasta ja sen osa-alueiden merkityksestä. Toistaiseksi olennaisia kysymyksiä on kierretty vastauksia peläten.

Olisi aika tunnustaa, että terveyttä edistävän liikkumisen kotipesäksi sopii opetus- ja kulttuuriministeriötä paremmin sosiaali- ja terveysministeriö, joka muutenkin vastaa terveyden edistämisestä. Ratkaisu antaisi liikunta- ja urheilujärjestöille rauhan keskittyä ydinosaamiseensa. Riittämättömästi liikkuvien aktivoinnissa kansanterveysjärjestöt tekevät jo nyt arvokasta työtä. Sitä tulisi edelleen vahvistaa avustusten painopisteitä tarkistamalla.

Liikuntasektorille jäisi tämän jälkeenkin tekemistä. Ensin tulisi tarkistaa, priorisoida ja konkretisoida liikuntapolitiikkaan istutetut ylevät tavoitteet.

Valtioneuvoston vuonna 2008 tekemä periaatepäätös liikunnan edistämisen linjoista sisältää kaksitoista ja liikuntalaki kahdeksan tavoitetta. Kukaan tuskin vastustaa näitä tavoitteita, mutta harva ehtii toteuttaa niitä.

Olennaista on tunnistaa ja hyväksyä realistisen liikuntapolitiikan rajat ja rahkeet.

Teijo Pyykkönen

Kirjoittaja on liikuntatieteellisen seuran tutkimus- ja julkaisupäällikkö.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat