Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Laiminlyönnit synnyttivät 1990-luvun laman

Laman syynä ei ollut niinkään se, mitä tehtiin, vaan se, mitä jätettiin tekemättä.

Pääkirjoitus
 
Raimo Sailas
Kirjoittaja on ministeri.

Eilen maanantaina tuli kuluneeksi neljännesvuosisata päivästä, joka kuului Suomen taloushistorian dramaattisimpiin. Suomen Pankki otti 19.9.1991 haltuunsa Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin. Tapahtuma oli järeä lähtölaukaus pankkikriisille ja synkälle lamalle, jota on pidetty teollistuneen maailman pahimpiin kuuluvana sitten 1930-luvun pulakauden.

Lama ajoi kymmeniätuhansia yrityksiä hengiltä ja suuren määrän perheitä vararikkoon. Työttömyys kasvoi jyrkästi ja ylitti pahimmillaan 20 prosentin rajan. Suuri osa siitä sitkistyi pitkäaikaistyöttömyydeksi.

Valtio velkaantui rajusti. Menoista rahoitettiin pahimmillaan kolmannes lainanotolla. Presidentti Mauno Koivisto oli syksyllä 1992 huolissaan: selviääkö valtio lakisääteisistä velvoitteistaan ja miten menetellään, jos rahaa laskujen maksamiseen yksinkertaisesti ei ole.

Lamaa syvensi neuvostokaupan romahdus 1990-luvun alussa, olihan vienti Neuvostoliittoon ollut 1980-luvun loppupuolella yli viidennes koko viennistämme.

Nopeasti pahenevan laman sai niskoilleen keväällä 1991 muodostettu Esko Ahon (kesk) hallitus. Sillä ei ollut mitään tekemistä laman syiden kanssa, mutta se sai kansan kiukun niskaansa. Kiukkua lisäsi, että myös vaalit voittanut keskusta oli lupaillut leveitä vaalitaistelun aikana.

Suurempi syyllinen oli Harri Holkerin (kok) hallitus (1987–1991). Innokkaan ja hyvähenkisen alun jälkeen käynnistyi ministerien joukkopako: kesken kauden lähtivät Erkki Liikanen, Kalevi Sorsa, Christoffer Taxell ja Pekka Vennamo.

Lopussa hallituksen ote lipesi täysin. Syksyn 1990 budjettiriihessä ei puhuttu laman uhasta. Aikaa veivät sekavat keskustelut siitä, mitä menoja rahoitetaan yleisistä budjettivaroista ja mitä veikkausvoittovaroista. Hallituspuolueiden eduskuntaryhmät alkoivat vaatia menolisäyksiä ja muutoksia budjettiin liittyviin lakiesityksiin ennen kuin niitä oli eduskunnalle annettukaan. Enemmistöhallitus suostui siihen maassa maaten, vaikka lama oli jo näkyvissä.

laman syyt olivat kuitenkin syvemmällä. Suomen Pankki alkoi jo 1980-luvun alussa purkaa vähin erin rahoitusmarkkinoiden säätelyä. Siihen pakottivat monet syyt.

Korkosääntelyn ja talletusten korkojen verovapauden turvin maahan oli synnytetty ylilihava pankkilaitos. Pankit eivät kilpailleet hinnalla vaan konttorien lukumäärällä ja komeudella. Nöyrät asiakkaat maksoivat tämän matalina talletuskorkoina ja korkeina lainakorkoina.

Suomen Pankki toimi oikein, mutta hallitukset jättivät tekemättä sen, mitä niiden olisi pitänyt tehdä rahoitusmarkkinoiden vapautuessa.

Hallitusten olisi pitänyt tiukentaa pankkien vakavaraisuussäännöksiä ja lopettaa talletusten korkojen verovapaus, mikä olisi purkanut korkokartellin. Tällaiset hankkeet kaatuivat niin sanotun pankkipuolueen vastustukseen. Sen kantavia voimia olivat säästö- ja osuuspankkien hallinnossa olleet poliitikot, kärjessä muuten ansioitunut valtiovarainministeri Ahti Pekkala (kesk).

Yritysverotusta olisi pitänyt muuttaa vähemmän velkaantumista suosivaksi, ja luonnollisten henkilöiden verotuksessa olisi tullut rajata korkojen vähennyskelpoisuutta. Tästä ministerit Erkki Liikanen (sd) ja Ilkka Suominen (kok) ehtivät jo sopiakin, mutta Sdp:n puheenjohtaja Pertti Paasio kaatoi hankkeen.

Ei myöskään saatu aikaan kunnollista lainsäädäntöä arvopaperien sisäpiirikaupan rajoittamiseksi.

Suomen Pankin ja hallitusten välinen talouspoliittinen koordinaatio petti kohtalokkain seurauksin. Risto Rankin väitöskirjan mukaan ainoan kerran, kun pääomaliikkeiden vapauttaminen oli Holkerin hallituksen asialistalla, se jäi käsittelemättä muka tärkeämpien asioiden vuoksi.

Hallitusten laiminlyöntien seurauksena rahoitusmarkkinoiden vapauttamista seurasi luotonannon räjähdysmäinen kasvu 1980-luvun lopulla. Löysä raha johti kiinteistöjen, asuntojen ja arvopaperien hintojen jyrkkään nousuun ja palkkojen liukumiseen. Kupla puhkesi katastrofaalisin seurauksin.

Seppo Leppäsen johtama työryhmä esitti vuoden 1989 alussa profeetallisen arvion Suomen talouden synkistä näkymistä. Se sai kylmän vastaanoton hallituksessa ja järjestöissä. Myös Helsingin Sanomien pääkirjoittaja kunnostautui raportin rökityksessä. Totuutta ei haluttu katsoa silmiin. Se oli kohtalokasta.

Laman syynä ei siis ollut niinkään se, mitä tehtiin, vaan se, mitä jätettiin tekemättä. Siinä ajankohtaista oppia myös nykyisille päättäjille.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat