Adoptio on vastuun kantamista suojelua tarvitsevista lapsista

Ulkomaisten adoptioiden määrä Suomessa on viime vuosina kääntynyt laskuun. Vuonna 2005 Suomeen adoptoitiin 338 ulkomailla syntynyttä lasta. Vuonna 2006 lasten määrä väheni 227:ään, ja viime vuonna se oli vain 207.

Ilmiö on tuttu kansainvälisesti.

Terre des Hommes -järjestön huhtikuussa 2008 julkaiseman raportin mukaan adoptioiden määrän pieneneminen johtuu osittain siitä, etteivät hakijat ja adoptiota tarvitsevat lapset kohtaa toisiaan. Kotia tarvitsevia lapsia ei löydetä. Raportin mukaan yksi syy tähän on vastaanottavien maiden resurssipula.

Suomessa on asukasmäärään suhteutettuna vähemmän adoptoituja kuin muissa Pohjoismaissa. Meille on adoptoitu ulkomailta yhteensä noin 3500 lasta, kun vastaava luku Ruotsissa on noin 46000.

Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa adoptoiminen nähdään yhtenä tapana perustaa perhe. Niiden lainsäädännössä adoptioperheitä kohdellaan kuten muitakin perheitä ja muun muassa perhe-etuudet ovat kaikille samat.

Suomessa perhe-etuudet ovat adoptioperheissä heikommat kuin muissa lapsiperheissä. Lainsäädännössämme on muitakin kohtia, jotka asettavat adoptioperheet muita heikompaan asemaan.

Tällaisia ovat muun muassa eläkkeen kertyminen hoitovapaan ajalta, minimipäivärahan määräytyminen vanhempainvapaan aikana työssäkäyvälle vanhemmalle sekä ulkomailla syntyneen karenssiaika kansaneläkettä, vammaistukea tai eläkkeensaajien hoitotukea haettaessa.

Tämän seurauksena Suomi rikkoo YK:n lapsen oikeuksien sopimusta, kansainvälisiä adoptioita säätelevää Haagin sopimusta ja yhdenvertaisuuslakia (21/2004), joka velvoittaa edistämään yhdenvertaisuutta suunnitelmallisesti, sekä Suomen perustuslain 6. pykälää, joka velvoittaa kohtelemaan lapsia tasaveroisesti yksilöinä.

Adoptiolapsen vanhemmalle tulisi turvata mahdollisuus olla riittävän kauan kotona hoitamassa lasta, jotta tämä ehtisi luoda kiintymyssuhteen vanhempaansa ja ottaa kiinni niitä vaiheita, joita hänen kehityksestään on jäänyt puuttumaan.

Mahdollisuus tulisi olla myös niillä vanhemmilla, joiden lapsi on tullessaan jo kouluikäinen, sillä mitä isompana lapsi on tullut, sitä enemmän hänellä on kurottavaa. Vasta sen jälkeen, kun lapsi on luonut kiintymyssuhteen yhteen ihmiseen, hän kykenee luomaan sen muihinkin.

Kansainväliseen adoptioon luovutettavilla lapsilla on tarve tulla suojelluksi lastensuojelun keinoin. He ovat kokeneet elämässään traumaattisia asioita, jotka ovat usein verrattavissa pakolaisina maahamme tulleiden ihmisten kokemiin. Adoptoidut ovat aina joutuneet eroon perheistään, ja siinä heitä voi verrata yksin tulleisiin pakolaislapsiin.

Kansainvälinen adoptio on aina viimesijainen lastensuojelukeino. Ensisijaisesti lapsia pyritään tukemaan omassa kodissaan ja sen jälkeen kotimaassaan sijoittamalla lapsi maan sisäiseen adoptioon tai sijaisperheeseen, usein myös lastenkotiin. Kansainväliset avustusjärjestöt ja kummitoiminta auttavat niitä lapsia, joille niiden tuki on riittävä.

Adoptoitujen lasten huostaanotot ovat Suomessa viime aikoina huolestuttavasti lisääntyneet. Huostaan otetuksi joutuminen aktivoi varhaislapsuuden traumat ja turvattomuuden tunteet ja voi jopa pahentaa lapsen tai nuoren ongelmia.

Lapselle tulisi antaa jo varhaisessa vaiheessa mahdollisuus päästä käsittelemään ammattiauttajan kanssa menneisyyden traumojaan, hylkäämiskokemuksiaan ja suruaan. Sekä yksityisellä että julkisella sektorilla toimivien ammattitaitoa kohdata adoptoidut lapset ja nuoret tulisi lisätä.

Vaikka adoptiovanhempien ensisijaisena motiivina ei voi olla halu auttaa maailman lapsia vaan halu saada oma lapsi, silti tarjoamalla kodin sitä tarvitsevalle lapselle suomalaisvanhemmat tulevat samalla lievittäneeksi lapsen ja sitä kautta maailman hätää. Tällaista auttamista soisi yhteiskunnan tukevan kaikin keinoin.

Kirjoittaja on Adoptioperheet ry:n perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja (1997-2003) ja toimii nyt järjestön vs. toiminnanjohtajana.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi