Afganistanissa toistetaan vanhoja virheitä

Kaikki asiantuntijat tietävät, että ulkoisen intervention mahdollisuudet onnistua Afganistanissa ovat rajalliset. Brittiläinen ja neuvostoliittolainen imperiumi ovat kokeneet Afganistanissa musertavan sotilaallisen tappion. Kriittiset tarkkailijat kysyvät, miten liittolaistensa tukema amerikkalainen imperiumi selviytyisi tehtävästään yhtään paremmin.

Imperiumit ovat pyrkineet kukistamaan primitiiviset heimoarmeijat massiivisella voimalla. Sodankäynnissä on kuitenkin unohdettu Afganistanin monimuotoinen sosiaalinen todellisuus: vaikka yhteiskunta on luonteeltaan hierarkkinen, siinä on myös voimakas horisontaalinen piirre.

Poliittinen valta on keskitetty Kabuliin, eikä sen tosiasiallinen vaikutus ole koskaan ulottunut maaseudulle, jossa pääosa afgaaneista asuu. Maaseudulla järjestys, turvallisuus ja identiteetti ovat perustuneet sukulaisjärjestelmään, jossa keskeisessä asemassa ovat heimot ja niiden alaheimot.

Järjestelmä on pysynyt suurin piirtein samana vuosisatoja. Useat yritykset modernistaa yhteiskuntaa keskitetysti ovat epäonnistuneet ja parhaimmillaankin rajoittuneet kaupunkeihin. Konservatiivisella maaseudulla niitä on vastustettu jyrkästi.

Keskitetyn valtajärjestelmän ovat pyrkineet luomaan britit, venäläiset, Afganistanin kansandemokraattisen puolueen PDPA:n hallinto, Taleban ja nyt amerikkalaisten tukema Hamid Karzain hallinto.

Länsi on pyrkinyt luomaan Afganistanista vahvan kansallisvaltion. Strategiaa on tuettu terrorisminvastaisella toiminnalla. Tällä politiikalla pyritään tehostamaan keskusvallan valvontaa yhteiskunnassa, painottamaan suvereniteetin ja vastuullisuuden merkitystä maan sisäisen epävakauden hallinnassa sekä yleensä vahvistamaan valtiokeskeisen kansainvälisen järjestelmän perustaa.

Amerikkalaisten ja Naton joukkojen jumiutuminen Afganistaniin ei johdu riittämättömistä sotaponnistuksista tai Pakistanin levottomuuksista. Tilannetta on yritetty korjata tuomalla maahan lisää joukkoja ja painostamalla Pakistanin hallitusta valvomaan tarmokkaammin heimoalueitaan. Nämä keinot eivät ole rauhoittaneet Afganistania.

Afganistania on perinteisesti hallittu keskusvallan ja paikallisten voimamiesten yhteistyöllä. Nyt tällaisia miehiä ovat alueelliset sotaherrat, kuten Abdul Rashid Dostum maan pohjoisosassa, Ismail Khan lännessä ja Ahmad Shah Massoud Panjshirin laaksossa. Heillä on omat armeijansa, salakuljetukseen ja huumeisiin liittyvät tulonlähteensä sekä monimutkaisessa alaheimojen ja klaanien koalitiopelissä saatu poliittinen pohja. Lännessä usein unohdetaan, että Taleban on vain yksi tekijä eivätkä alueelliset johtajat noudata sen politiikkaa.

Karzai on hallinnut paitsi amerikkalaisten tuella myös yhteistyössä paikallisten johtajien kanssa. Heitä on otettu hallitukseen poliittisesti vaikutusvaltaisille ja taloudellisesti tuottoisille paikoille.

Äskeisissä vaalivilpin runtelemissa presidentinvaaleissa Karzai kokosi taakseen poikkeuksellisen epäpyhän allianssin. Peli meni niin törkeäksi, että lännen oli puhallettava se poikki ja järjestettävä vaaleissa toinen kierros, jotta Karzailla säilyisi edes jonkinlainen legitimiteetti. Yhdysvaltain hallinto oli jopa hylkäämässä Karzain, mutta vaihtoehtojen puutteessa se on nyt rakentanut sopua hänen kanssaan.

Afganistania ei voi hallita ja uudistaa ylhäältä, vaan muutosten on lähdettävä paikalliselta tasolta. Länsimaisen ajattelun mukaan tämä edellyttää kansalaisyhteiskunnan vahvistamista. Silloin kuitenkin unohdetaan, että paikallisella tasolla valta perustuu heimo- ja klaani-identiteettiin eikä kansalaisten vapaaehtoiseen liittoutumiseen.

Karzain puheita liittoutumisesta Talebanin kanssa on lännessä pidetty merkkinä hänen henkisestä epätasapainostaan ja jopa huumeiden käytöstä. Nämä puheet ovat kuitenkin vain uusi ulottuvuus Karzain pashtunilaisen klikin politiikasta, jonka tavoitteena on liittoutuminen paikallisten johtajien kanssa. Välttämättömyydestä tehdään näin hyve, mutta samalla pyritään hajottamaan Talebanin rivit ja ajamaan sen ääriuskovaiset poliittiseen marginaaliin.

Laajemman poliittisen sovinnon ehtona on, että maassa palataan perinteiseen malliin, jossa alueelliset voimahahmot hallitsevat omaa etupiiriään mutta hyväksyvät keskushallinnon roolin koko maan asioista päätettäessä. Tämä merkitsee myös korruption ja huumekaupan hyväksymistä, vaikka Taleban on niitä vastustanut.

Yhdysvaltojen ja Naton asema Afganistanissa on kestämätön. Lähes kaikki afgaanit pitävät niiden ajamaa keskusjohtoista uudistuspolitiikkaa ulkomaisena miehityksenä. Maahan voi luoda siedettävän poliittisen vakauden vain palaamalla perinteiseen keskusvallan ja alueellisten valtakeskusten väliseen yhteistyöhön.

Lännen vetäytyminen Afganistanista pakottaisi poliittiset voimat hakemaan kansallista ratkaisua, jolle on kuitenkin omat esteensä. Taloudellinen eriarvoisuus on räjähtämässä käsiin ja perinteisesti suhteellisen tasavertaisessa yhteiskunnassa on syntymässä uusi rikkaiden luokka, joka on hankkinut varansa huumekaupasta ja lännen avun mahdollistamasta korruptiosta.

Länsimaiden vaihtoehdot ovat joko sodan pitkittäminen tai harkittu vetäytyminen. Vetäytyminen edellyttää, että lännessä hyväksytään ne epäpuhtaat poliittiset sopimukset, joita Karzain hallitus on valmis tekemään alueellisten johtajien kanssa.

Karzai ei tietenkään säilytä valtaansa ikuisesti. Yhdysvaltojen merijalkaväen ja palkkasotilaiden suojelun loppuminen merkitsee Karzaille uudenlaista henkilökohtaista turvattomuutta.

Afganistanissa nyt tapahtuva kehitys merkitsee tietenkin takapakkia ihmisoikeuksille ja erityisesti naisten oikeuksille.

Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi