Ahvenanmaa turvaa presidenttiin

Presidentti Tarja Halonen vietti presidentinviran 90-vuotisjuhlaa (26. heinäkuuta 2009) vierailemalla Ahvenanmaan Kumlingessa. Se sopi täysin sekä Suomen että Ahvenanmaan presidentin rooliin. Presidentin merkitystä Ahvenanmaan kannalta ei ole otettu riittävästi huomioon keskusteltaessa perustuslain uudistustyöstä ja parlamentarismin vahvistamisesta.

Kansainliitto päätti Genevessä vuonna 1921, että vasta syntynyt Suomen valtio saa Ahvenanmaan sillä ehdolla, että Ahvenanmaalle annetaan laaja itsehallinto sekä takuut ruotsinkielisestä kulttuurista ja ruotsin kielen pysyvästä säilymisestä.

Toimivalta lainsäädännön alalla jaettiin Suomen kahden lakeja säätävän kokouksen, Helsingin eduskunnan ja Maarianhaminan maakuntapäivien, kesken. Suomen presidentti sai alun alkaen keskeisen tehtävän itsehallintojärjestelmän toimivuuden valvojana.

Ahvenanmaata koskeva ratkaisu toteutettiin vastoin kansan tahtoa: ahvenanmaalaisten suuri enemmistö olisi tunnetusti halunnut kuulua Ruotsiin. Kansainliitto otti itselleen sopimuksen kansainvälisen takaajan tehtävän antamalla ahvenanmaalaisille oikeuden valittaa Kansainliittoon Suomen itsehallinnon kohtelusta. Jos kysymys olisi luonteeltaan juridinen, sen käsittely siirrettäisiin Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen.

Kansainliitto lakkasi olemasta ja sen mukana valitusoikeus. Toisen maailmansodan jälkeen keskusteltiin korvaavasta järjestelmästä - lähinnä esillä oli Yhdistyneet kansakunnat -, mutta keskustelut päättyivät tuloksettomina. Itsehallinto on kuitenkin säilynyt.

Yksi selitys itsehallinnon säilymiselle on, että ahvenanmaalaiset ovat saaneet sille muita takuita kehittämällä erilaisia kansainvälisen yhteistyön muotoja - tärkeimpänä pohjoismainen yhteistyö Pohjoismaiden neuvostossa ja Pohjoismaiden ministerineuvostossa. Kaikkein suurin syy itsehallinnon säilymiseen on kuitenkin ollut presidentin vahva asema.

Presidentin sana on painanut paljon eri yhteyksissä, etenkin presidentti Urho Kekkosen aikana, jolloin hän myötävaikutti esimerkiksi Maarianhaminan itsehallintorakennusten rakennustöiden alkamiseen. Myös nykyisen presidentin ansiot lakien valvonnassa on syytä ottaa esille.

Presidentin vahva asema Suomen valtionhallinnossa on tämän työn perusta. Ahvenanmaan kannalta jokainen presidentin valtaoikeuksia koskeva muutos on vaarallinen ja jokainen heikennys negatiivinen.

Suomen presidentti ratkaisee - Ahvenanmaan valtuuskunnan ja joskus korkeimman oikeuden lausunnon jälkeen -, voiko ahvenanmaalainen laki tulla voimaan eli onko maakuntapäivät pysynyt oman toimivaltansa rajoissa. Mutta on presidentti joutunut pyytämään korkeimman oikeuden lausuntoa myös siitä, onko Suomen eduskunta (arpajais-)lakia säätäessään ylittänyt oman toimivaltansa.

Kansainliiton presidentille suoma keskeinen asema itsehallinnon valvojana on saanut aikaan sen, että Suomen presidentit ovat henkilökohtaisesti kiinnostuneet Ahvenanmaan asioista ja siksi selviytyneet vaikeasta valvontatehtävästä.

Jos presidentin asemaa nyt muutetaan tältä osin, kuka silloin valvoo, että maakuntapäivät pysyttäytyy tontillaan ja eduskunta omallaan? Onko tulevaisuudessa välttämätöntä etsiä Ahvenanmaan itsehallinnolle uusi kansainvälinen takaaja, vai onko maan sisällä luotava uusi valvova elin?

Armeijan ylipäällikkönä presidentti on ollut myös Ahvenanmaan demilitarisoinnin ja neutralisoinnin takeena.

Ministeri Christoffer Taxellin johdolla perustuslakia uudistavan komitean tehtävänä ei ole uudistaa Ahvenanmaan itsehallintolakia, mutta komitean työllä voi kuitenkin olla epäsuorasti Ahvenanmaalle arvaamattomat seuraukset.

Tapa, jolla Suomi on hoitanut suhteensa Ahvenanmaahan, on ollut toisille mallina. Olisi kummallista, jos Suomi parlamentarismin nimissä veisi presidentiltä mahdollisuuden toimia Ahvenanmaan itsehallinon takaajana.

Kirjoittaja on Ahvenanmaan kansanedustaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi