Alku on hankala kasvaville protestipuolueille

Äkillinen vaalimenestys ja pääsy vallan salonkeihin aiheuttavat pienenä aloittaneelle puolueelle herkästi sisäisiä ongelmia.

Osuva esimerkki on tuore polemiikki, jonka perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini synnytti, kun hän ilmoitti haluavansa hyllyttää kansanedustaja Jussi Halla-ahon puolueen eduskuntaryhmästä tämän verkkokirjoitusten vuoksi.

Samantyyppisiä vaikeuksia kohtasivat runsaat sata vuotta sitten sosiaalidemokraatit. Puolueen nousu nojasi vuoden 1905 suurlakon tuloksena keisarilta saatuun lupaukseen yleisestä äänioikeudesta. Se käynnisti työväestön valtaisan mobilisaation, joka kulminoitui keväällä 1907 ensimmäisissä eduskuntavaaleissa.

Sosiaalidemokraatit saivat kaikkien ällistykseksi 37 prosenttia äänistä. Äänisaalis perustui puolueen kykyyn tarjota purkautumiskanava vähäväkisten protestihalulle ja herravihalle.

Perussuomalaisia ja 1900-luvun alun sosiaalidemokraatteja yhdistää myös tarve vetää rajoja jäsenistönsä hyväksyttävälle toiminnalle. Yhtälö on hankala. Toisaalta protestiliikkeen sanoma ei saa maltillistua liikaa, jotta kannatuspohja ei katoa; toisaalta puolueen on pidettävä kiinni salonkikelpoisuudestaan, jotta edellytykset rakentavaan vuoropuheluun muiden puolueiden kanssa säilyvät.

Parlamentaarinen toiminta vaatii protestipuolueelta entistä yhtenäisempää esiintymistä. Virallisesta linjasta poikkeavia mielipiteitä laukovat tai muuten hankalat jäsenet on tällöin vaiennettava tai hätisteltävä pois puolueen kärkiryhmästä. Tämä kohtalo uhkaa nyt Jussi Halla-ahoa.

Samantapaisia ristiriitoja nousi esiin myös 1900-luvun alun työväenliikkeessä. Sosiaalidemokraattinen puolue työnsi riveistään muun muassa työväenjohtaja Matti Kurikan, joka oli Halla-ahon tapaan ristiriitainen hahmo.

Kurikan tapauksessa puoluejohtoa närästivät eniten teosofiset näkemykset. Lisäksi Kurikka oli aiheuttanut kohua ihanneyhdyskuntakokeiluillaan Kanadassa ja niihin liittyneillä vapaan rakkauden opeillaan. Kun Kurikka palasi Suomen politiikkaan suurlakon aikaan, puoluejohdon mitta täyttyi ja hänet painostettiin eroamaan.

Myös monet muut vanhaan kaartiin kuuluneet omapäiset vaikuttajat joutuivat kurinpitotoimien kohteeksi. Heidät joko syrjäytettiin avaintehtävistä tai erotettiin puolueesta.

Nousevan puolueen on niin ikään suitsittava aktiivijoukkonsa käyttäytymistä yksityiselämässä. Ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen kansanedustajien alkoholinkäyttöä kauhisteltiin julkisuudessa jatkuvasti. Pitkin Helsinkiä humalassa toikkaroivat maaseudun sosialistiedustajat olivat poliittisten pilapiirrosten lempiaiheita. Samantapainen kohina on käynyt tänä vuonna perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen ympärillä.

Mielenkiintoista on, että puoluejohto näyttää kykenevän katsomaan yksityiselämän käyttäytymistä läpi sormien paljon paremmin kuin poikkeamia ideologisesta linjasta. Yksittäiset lausunnot eivät vielä johda huomautusta kummempiin kurinpitotoimiin, mutta toistuva laukominen saa puoluejohdon varpailleen.

Sosiaalidemokraattien ensimmäisillä kansanedustajilla oli niukasti aiempaa kokemusta vuoropuhelusta muiden puolueiden edustajien kanssa edes kunnallisilla areenoilla.

Kertahyppäys maalaiskylien agitaatiotilaisuuksista parlamenttiin oli valtava. Edustajien epäsovinnaiset toimintatavat olivatkin helppo maali vastapuolueille ja lehdistölle, mikä aiheutti harmaita hiuksia sosiaalidemokraattien johdolle.

Helppoa ei ole ollut perussuomalaisillakaan. Pahin uhka on puolueen hajoaminen, jos salonkikelpoisuuden varjelu ja ärhäkkä protestisanoma osoittautuvat liian vaikeiksi sovittaa yhteen.

Sosiaalidemokraateista häädetty Matti Kurikka perusti oman kilpailevan sosialistipuolueensa. Kurikan karismasta huolimatta puolue ei menestynyt ja kuihtui nopeasti pois. Monet muut sosiaalidemokraattien kärkiryhmästä syrjäytetyt tyytyivät sivurooliin vanhassa puolueessaan, ja jotkut yrittivät myöhemmin paluuta parrasvaloihin.

On mielenkiintoista nähdä, selviävätkö perussuomalaiset ristiriidoistaan kuten sosiaalidemokraatit sata vuotta sitten. Jos niin käy, puolueen ja sen kannattajien aatepohja lienee yhtenäisempi kuin miltä nyt vaikuttaa.

Kirjoittaja on työväenliikkeeseen erikoistunut historiantutkija Tampereen yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi