Britannian työväenpuolueen politiikka voi heijastua laajalle

Kun Gordon Brown runsas vuosi sitten nousi Britannian pääministeriksi, asetelma oli hänen kannaltaan erinomainen.

Mielipidetiedustelut kertoivat työväenpuolueen johtavan konservatiiveja kymmenellä prosenttiyksiköllä. Talous kasvoi noin kolmen prosentin vuosivauhdilla, työttömyys väheni ja asuntojen hinnat jatkoivat nousuaan.

Vuodessa kaikki on muuttunut. Työväenpuolueen kannatus on romahtanut. Konservatiivipuolueen kannatus sen sijaan on kääntynyt nousuun David Cameronin markkinoiman "reilun oikeistopolitiikan" ansiosta.

Raakaöljyn hinta on vuodessa kaksinkertaistunut, inflaatio on korkeimmillaan kuuteentoista vuoteen, asuntojen hinnat ovat kääntyneet laskuun, monet lainoja ottaneet britit ovat ajautuneet maksuvaikeuksiin ja työttömyys on kääntynyt nousuun.

Samalla Brownin asema on tukaloitunut. Vaikka hän painottaa, että kyseessä on maailmanlaajuinen kriisi, jolle hallitus ei yksin voi mitään, häntä ei kuunnella. Tämä johtuu siitä, että valtiovarainministerinä ollessaan Brown kertoi, että Britannian talouskasvu oli suurelta osin seurausta poliittisista päätöksistä – ei maailmantalouden suotuisasta syklistä.

Brownia on arvosteltu huonosta johtajuudesta ja ulkopoliittisen vision ohuudesta. Häntä on arvosteltu myös siitä, että hän arastelee muuttaa edeltäjänsä Tony Blairin linjaa, ja juuri tämä seikka on työväenpuolueessa virinneen valtakamppailun ydin.

Työväenpuolueen kriisi kärjistyi puolueen hävittyä Itä-Glasgowin parlamenttipaikan äskettäisessä vaalissa. Häviö symbolisesti merkittävällä seudulla sai Brownin poliittiset vastustajat päättelemään, ettei puolueen ongelma ole ainoastaan Brownin persoona vaan erityisesti Tony Blairin poliittinen perintö.

Päätelmällä saattaa olla arvaamattomat vaikutukset eurooppalaiseen politiikkaan. Monet eurooppalaiset sosiaalidemokraattiset puolueet ovat omaksuneet Blairin perinnön, keskustalaisen vasemmistopuolueen idean, mutta nyt vaatimukset siirtymisestä poliittisesta keskustasta vasemmalle ovat vahvistuneet paitsi Britanniassa myös muualla.

Blairin "kolmannen tien" politiikka noudatti periaatetta, että talouden kakku on leivottava ennen sen jakamista. Valtiopolitiikassa tulee täten syventyä erityisesti taloudellisen kilpailukyvyn parantamiseen: valtion on houkuteltava monikansallista pääomaa ja kansainvälisiä huippuosaajia, sen on oltava kannustava ja vältettävä turhaa holhoamista.

Blairin "uusi työväenpuolue" pyrki lisäämään valtion houkuttelevuutta antamalla verohelpotuksia myös kaikkein ylimmille tuloluokille. Se sitoutui vähentämään valtion markkinasääntelyä, jatkamaan yksityistämistä ja pyrki myös pienentämään valtiokoneistoa.

Blairin linjan onkin nähty jatkavan Margaret Thatcherin aloittamaa uusliberaalista linjaa, jossa keskeistä oli kritisoida 1970-luvulla vaikeuksiin ajautunutta raskasta ja tehotonta hyvinvointivaltiota. Thatcher opetti 1980-luvulla, että markkinoilla vallitsee rautaiset lait, joita pitää kunnioittaa. Blair taas painotti, että globalisaatioon on vain sopeuduttava.

Kuten kolumnisti Polly Toynbee sarkastisesti toteaa, Blairin markkinareformit tuottivat kasvua – ja epätasa-arvoa. Britanniassa varakkain kymmenys omistaa 54 prosenttia yhteenlasketusta henkilökohtaisesta omaisuudesta.

Blairin mukaan poliittisen puolueen tehtävä ei ole estää rikkaita rikastumasta vaan nostaa vähiten ansaitsevia ylös köyhyydestä. Hänen politiikassaan sosiaalisten ja alueellisten erojen kasvua ei koettu ongelmaksi; riitti, että työttömyys väheni ja että heikoimmin ansaitsevat kykenivät osallistumaan kulutukseen.

Malli näyttikin toimivan hyvin kansainvälisen nousukauden aikana. Blair voitti kolmet vaalit, varakkaat vaurastuivat entisestään ja keski- ja pientuloiset kuluttivat velaksi samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa.

Tunnetut yhteiskuntatutkijat ovat pitkään varoittaneet, että uusliberaali valtio on kriisiherkkä. Se ei pysty tukemaan kansalaisia heikkojen taloudellisten suhdanteiden vallitessa, vaan talouskasvun aikana syntyneet yhteiskunnalliset erot paljastuvat kaikessa syvyydessään ja aiheuttavat yhteiskunnallista levottomuutta sekä yhteisöllisyyden heikentymistä.

Viime vuoden aikana asuntojen hintojen lasku, talouskasvun ja teollisuustuotannon tyrehtyminen ja työttömyyden lisääntyminen ovat ajaneet monet runsaasti luottoa ottaneet britit taloudelliseen ahdinkoon. Kehitys on herättänyt kysymyksen, miten käy markkinoiden varaan rakentuvan ja poliittista sääntelyä karttavan valtiomallin.

Sijoittaja George Soros ennustaa, että luottokuplan puhkeaminen ei yksin riitä, vaan ennen pitkää puhkeaa todellinen superkupla. Näin käy, koska Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin 25 vuotta sitten aloittama ja brittiläisten sosiaalidemokraattien 1990-luvulla jatkama kilpailuvaltiomalli on epäonnistunut.

Britannian työväenpuolueessa on alettu kysyä, tulisiko valtion säädellä markkinoita nykyistä enemmän ja poliittisen toimin hidastaa eriarvoistumista. Houkuttelisiko se taloudellisen epävarmuuden aikoina enemmän äänestäjiä kuin "poliittinen keskusta"?

Suomalaiset ovat perinteisesti seuranneet Britannian politiikkaa tarkkaavaisesti. Kaikki kolme suurinta puoluetta ovat jollakin tasolla soveltaneet Blairin mallia 1990-luvulta alkaen.

On kiinnostavaa nähdä, miten Suomessa reagoidaan, jos työväenpuolue esittelee syyskuussa selvästi kannatusta lisäävän, aiempaa vasemmistolaisemman linjan.

Britannian sisäpoliittisesta kamppailusta voi lähteä liikkeelle ideologinen vyöry, jossa omaksutaan uusi valtiomalli paitsi Britanniassa myös muualla.

Kirjoittaja on akatemiatutkija, joka työskentelee University College London -yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi