EU:n pidettävä pintansa neuvotteluissa Venäjän kanssa

Euroopan unioni on viimein saanut rivinsä suoriksi ja pääsee pian aloittamaan neuvottelut uudesta kumppanuus- ja yhteistyösopimuksesta (PCA) Venäjän kanssa. Lähtölaukaus sopimusneuvotteluille saadaan näillä näkymin Venäjän ja EU:n huippukokouksessa, joka pidetään Siperiassa 26.–27. kesäkuuta.

Neuvottelut uudesta kumppanuussopimuksesta lykkääntyivät puolellatoista vuodella, koska EU:n jäsenmaat eivät päässeet yksimielisyyteen virallisen neuvottelumandaatin antamisesta EU-komissiolle. Viivytys ehti tehdä paljon hallaa EU:n asemalle Venäjän silmissä. Euroopan unionista on tullut suorastaan virnuilun kohde Moskovassa.

Yleinen arvio näyttää olevan, että sopimusneuvotteluista tulee pitkät ja vaikeat. Tämä on ymmärrettävää, sillä viime vuosina EU:n ja Venäjän "strateginen kumppanuus" on mennyt aina vain pahempaan solmuun. Ongelmia on sekä sovittujen tavoitteiden toimeenpanossa että uusien aloitteiden avaamisessa.

Siksi on vaikea yhtyä Ranskan ulkoministerin Bernard Koucherin taannoiseen arvioon, jonka mukaan uusi sopimus voisi tulla voimaan jo ensi vuoden alkupuolella. Koucherin toteamusta tuskin voidaan pitää realistisena aikatauluarviona. Sen taustalla onkin Ranskan toive saada toimia merkittävän sopimuksen kätilönä EU-puheenjohtajakaudellaan ensi syksynä.

Vertailun vuoksi todettakoon, että alkuperäinen PCA-sopimus neuvoteltiin aikana, jolloin lännen ja Venäjän välinen kuherruskuukausi oli kiihkeimmillään. Neuvottelut kestivät silloin yli kaksi vuotta ja olivat ajoittain hyvinkin kireät. Jos pyritään – kuten toivottavaa olisi – kattavaan ja kunnianhimoiseen sopimukseen, sen syntymiseen voi kulua vieläkin enemmän aikaa.

Suurin ongelma EU:n ja Venäjän suhteessa näyttää nyt olevan molemminpuolinen kyynisyys ja näköalattomuus. Usko pitkälle menevään kumppanuuteen, joka kirjattiin 1990-luvun alussa solmittuun PCA-sopimukseen, on nyt kadonnut, eikä sen tilalle ole tullut juuri mitään uutta.

Suhde on vaarassa typistyä energiavetoiseksi putkikumppanuudeksi, jota poliittiset kriisit ja sanaharkat aika ajoin ravistelevat. Tämä näkyy myös tulevan sopimuksen sisältöä koskevissa kaavailuissa. Niissä keskitytään nyt lähinnä energiaturvallisuuteen ja markkinoiden avaamiseen.

Toki nämäkin kysymykset ovat tärkeitä, mutta ne eivät vielä riitä EU:n ja Venäjän suhteen uudeksi perustaksi. Kiistelevien kumppanien maantieteellinen läheisyys ja monitahoinen riippuvuus toisistaan suorastaan huutavat pidemmälle menevää kumppanuutta.

On olemassa vaara, että Venäjä pyrkii tulevissa neuvotteluissa vesittämään suuren osan PCA-sopimuksen alkuperäisistä tavoitteista ja lähtökohdista. Venäjä on jo pitkään kokenut ahdistaviksi vanhan sopimuksen sitovuuden sekä odotukset läntisen Euroopan arvojen ja normien omaksumisesta.

Moskovan tavoitteena onkin nykyistä sopimusta löyhempi ja puhtaasti projekti- ja intressivetoinen kehysdokumentti. Sellaisen se sai itse asiassa jo syksyllä 2006, kun EU ja Venäjä sopivat pohjoisen ulottuvuuden politiikan osalta uusista poliittiseen yhdenvertaisuuteen ja projektipohjaiseen rahoitukseen perustuvista pelisäännöistä. Nyt Venäjä hakee samaa koko kumppanuudelta.

EU:n pitää tehdä parhaansa, jotta näin ei kävisi. Vaikka PCA-sopimuksen toimeenpano on aiheuttanut paljon ongelmia, itse sopimus on ollut ja on yhä hyvä.

Sopimus tavoittelee pitkälle menevää taloudellista integraatiota EU:n ja Venäjän välille. Se luo tiiviin poliittisen dialogin, joka ulottuu huippukokouksista aina kansalaisyhteiskuntiin asti. Se myös korostaa keskeisten länsimaisten liberaalien arvojen merkitystä Venäjän vakaalle taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Näille periaatteille on käyttöä tulevaisuudessakin. Venäjän talous ja yhteiskunta eivät pääse tavoitellulle huipulle pysyvästi, ellei niitä nykyaikaisteta perusteellisesti. Venäjä hakee tähän nyt omaa viisastenkiveään kehittämällä kansallisia ohjelmia ja yritysklustereita, jotka on suojeltu ulkomaiselta kilpailulta.

Surkuhupaisinta on, että Venäjällä on ollut oikeastaan koko kylmän sodan jälkeisen ajan käytössään toimivaksi osoittautunut tiekartta: integraatio maailmantalouteen ja kumppanuus Euroopan unionin kanssa. Kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista EU on käytännössä ainoa, joka pystyy ja myös haluaa auttaa Venäjää kohoamaan taloudelliseen menestykseen.

Näistä kumppanuuden alkuperäisistä tavoitteista on yritettävä pitää kiinni myös uudessa sopimuksessa.

Neuvottelujen pahin uhka ei ole se, että sopimus lykkääntyy tai jää jopa kokonaan syntymättä, vaan se, että nykyisin vallitseva pessimismi ja molemminpuolinen uskonpuute kirjataan virallisesti uuteen sopimusteksiin. Kiirettä ei ole. Umpeutumisestaan huolimatta kumppanuussopimus jatkuu automaattisesti vuoden kerrallaan, ellei jompikumpi osapuoli toisin päätä.

Ainakaan toistaiseksi Venäjä ei ole uhkaillut sopimuksen irtisanomisella. Näin ollen EU:nkaan ei kannata turhaan hoppuilla: on parempi sinnitellä vanhan sopimuksen varassa kuin suostua uuteen, olennaisilta osiltaan vesitettyyn sopimukseen.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi