EU:n virkaprojekti etenee innostuksesta hämminkiin

Projektien etenemisvaiheet on karrikoitu seuraavasti: innostus, hämminki, sekaannus, järkiintyminen, syyllisten etsintä, rankaisu ja projektiin osallistumattomien palkitseminen.

Jos ajatellaan, että EU:n yksi projekti oli luoda uusilla korkeilla viroilla järjestelmäänsä ryhtiä ja johtajuutta, niin unioni on nyt edennyt jonnekin hämmingin tienoille.

Kansallisella ratifiointikierroksella oleva Lissabonin sopimus esittää, että unionille otettaisiin "presidentti" ja "ulkoministeri". Presidentti olisi huippukokouksien puheenjohtaja. Hänen tulisi luoda jatkuvuutta johtajuuteen, joka nykyisin siirtyy maasta toiseen puolen vuoden välein.

Ulkoministeri taas olisi nykyinen korkea ulkopoliittinen edustaja, jota vahvistettaisiin muun muassa siten, että ulkoministeri olisi komission varapuheenjohtaja. Tällä halutaan nostaa EU:n näkyvyyttä maailmalla.

Tehtävät luotiin innostuksen ryminällä. Nyt eri puolilla Eurooppaa päättäjät lähestyvät varovasti päätöstään ja tarkkailevat, mitä tuli keksittyä. Hyvältä ei näytä.

Ensimmäinen ongelma on se, että virkojen toimenkuvat jäivät täsmentämättä. Mitä uusi presidentti tekee, ja kuka tai mikä häntä avustaa? Kun ihan selvää vastausta ei ole löytynyt, presidentistä kaavaillaan jonkinlaista eurooppalaista arvojohtajaa. Hän pitäisi Euroopan puolta ja katsoisi johtajuutensa kukkuloilta, että yhteinen hyvä toteutuu.

Mutta miten ja missä se tehdään? Vastaus on nähtävästi se, että ensimmäinen presidentti luo käytäntöjä seuraajilleen.

Uusien virkojen vaikutuksia EU:n toimielinten valtatasapainoonkaan ei pohdittu. Ja jos jokin asia on EU:ssa herkkä, niin vallan tasapaino.

Jos ulkoministeri on komission hierarkiassa puheenjohtajan alapuolella, ottaako hän vastaan käskyjä komission puheenjohtajalta vai jäsenmailta? Ulkoministerinhän pitäisi edistää yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, joka on jäsenmaiden tarkassa varjeluksessa. Entä kumpi on suurempi pomo ulkosuhteissa, mahdollisesti ministerineuvostoon kytkeytyvä presidentti vai ehkä komissioon kytkeytyvä ulkoministeri?

Kun toimenkuvat on jätetty haltijoidensa täsmennettäviksi, tätä tasapainoa muuttavat valittujen persoonatkin. Jos esimerkiksi korkea ulkopolitiikan edustaja Javier Solana ottaa ensimmäisen ulkoministeriyden, hän tuskin väistää presidenttiä, jollei tehtävään löydetä todella raskaan sarjan päättäjää.

Miten nämä virat sitten nähdään jäsenmaissa? Niissä herää jo ajatuksia, että kiertävistä puheenjohtajuuksista kannattaa sittenkin pitää kiinni, koska ne koetaan kansallisen näyttäytymisen mahdollisuuksiksi. Puheenjohtajuus tuo myös kansalaisia lähelle EU:ta.

Entä saavatko presidentti tai ulkoministeri EU:n suurilta mailta täyden mandaatin puhua niiden puolesta, kun EU neuvottelee kolmansien maiden - esimerkiksi Venäjän - kanssa? Jos ei, niin kenen nimissä he puhuvat?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin olisi pitänyt miettiä vastauksia ajoissa. Nyt EU saattaa edetä alussa mainituissa projektin vaiheissa seuraavaan, järkiintymiseen. Se ehkä merkitsisi sitä, että virat puristettaisiin niin mitättömiksi, että niistä ei olisi hyötyä jos ei haittaakaan. Tämä ei palvelisi alkuperäistä tarkoitusta. Jos tarkoitus oli edetä tilanteeseen, jossa EU:n näkemyksiä ei tarvitsisi hakea monista osoitteista, näitä tasavertaisia osoitteita tulisi nyt vain lisää.

Jos uusiin virkoihin valitut aloittavat toistensa tuuppimisen, edessä on seuraava vaihe: syyllisten hakeminen.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi