Ehdokkaiden identiteetti vie huomion USA:n vaaleissa

Vuoden päästä huomisesta Yhdysvaltain seuraava presidentti astuu virkaansa. Marraskuista presidentin valintaa edeltää pitkä alustus. Demokraattien ja republikaanien puoluekokoukset vahvistavat ehdokkaansa elo-syyskuun vaihteessa. Esivaalejakin käydään aina kesäkuun alkuun saakka.

Kun presidentin valintaan on kuukausia, luulisi aikaa riittävän hiljaiseen harkintaan, mutta kampanjointi elää omaa elämäänsä. Moni amerikkalaistoimittaja myöntää piiskaavansa vauhtia hevoskisaan: voittajaa veikataan kuin raveissa konsanaan. Siten vääjäämätön voittaja tahtoo vaihtua jokaisen esivaalin jälkeen.

Jo nyt vaaleissa voi havaita kaksi laajaa virtausta: molemmilla puolueilla on oma erityinen ongelmansa. Demokraatit potevat identiteettikriisiä, ja republikaaneilta puuttuu puolueen talous- ja arvosiivet yhdistävä ehdokas.

Vähän aikaa sitten demokraatit tuskin osasivat unelmoida pääsevänsä valitsemaan mustan miehen ja valkoisen naisen välillä.

Barack Obaman ja Hillary Clintonin puolueesta muodostui 1960- ja 1970-lukujen sosiaalisten myllerrysten mainingeissa koti kaikille, jotka kokivat amerikkalaisen valtavirran kohdelleen heitä kaltoin. Tukiessaan naisten ja etnisten vähemmistöjen oikeuksia puolue oppi korostamaan erilaisia identiteettejä.

Viime viikkoina demokraatit ovat sotkeutuneet omiin solmuihinsa. Hillary Clinton sai syyteryöpyn niskaansa erehdyttyään korostamaan presidentti Lyndon B. Johnsonin merkitystä kansalaisoikeustaistossa, monien mielestä Martin Luther King Juniorin kustannuksella.

Sitä ennen entinen presidentti Bill Clinton kutsui Obaman väitettä, että Obama olisi vastustanut järkkymättä Irakin sotaa, "kaikkien aikojen suurimmaksi saduksi". Moni Obaman kannattaja halusi uskoa kuulleensa Bill Clintonin pitävän satuna koko Obaman tähän asti menestyksekästä vaalikampanjaa.

Vasta kun Clintonien väitettyä rasistista pohjavirettä oli myllytetty kolumneissa ja blogeissa päiväkaupalla, Obama päätti lausua luottavansa Clintoneihin rotuasioissa. Clintonien pahimmatkaan vihamiehet eivät ole syyttäneet heitä tunteettomuudesta mustaa vähemmistöä kohtaan.

Tyhjästä nyhjäisty häly kertoo suuremmasta ongelmasta: puolue, joka on uusien ideoiden luomisen sijaan keskittynyt ajamaan erillisten ryhmien yhteistä asiaa, on sortunut "identiteettipolitiikkaan".

Mustana miehenä Obama takertuu mustuuteen ja Hillary Clinton naisena naiseuteen.

Clinton kuvaili ensimmäistä naispresidenttiä "muutokseksi". Muutoksesta onkin muodostunut näiden vaalien suosituin käsite; politiikan puhuminen uhkaa jäädä vähemmälle.

Demokraatit ovat ajautumassa tilanteeseen, jossa heidän on päätettävä, kumpi on edistyksellisempi valinta, musta mies vai valkoinen nainen.

Demokraattien sisäsyntyinen identiteettikriisi ei välttämättä kuitenkaan ole yhtä vakava ongelma kuin republikaanien vuosia vaalivoittoja takoneen arvokonservatiivien ja markkinatalousmiesten liiton heikkous. Bushin hallintokausi on repinyt erilleen kekseliäiden politiikkaideoiden voimaan luottaneen "konservatiivisen koalition".

Republikaaniehdokkaat ovat edelleen valkoisia ja enimmäkseen keski-iän ohittaneita miehiä, mutta ulkonäöstään huolimatta kenestäkään ei vaikuta olevan kentän yhdistäjäksi.

Entinen Massachusettsin kuvernööri ja menestynyt liikkeenjohdon konsultti Mitt Romney on selvimmin pyrkinyt miellyttämään kaikkia ja on siten ehtinyt olla monesta asiasta montaa mieltä. Tärkeimmässä asiassa hän ei ole kuitenkaan häilynyt vaan on sitoutunut tiukasti mormoniuskoonsa, vaikka evankeliskristityt sitä vierastavatkin.

Arkansasin kuvernööri ja baptistipastori Mike Huckabee villitsee erityisesti nuoria evankeliskristittyjä puheillaan, joissa hän arvostelee suuryrityksiä ja kansainvälistä taloutta. Näille äänestäjille esimerkiksi ilmastonmuutos ja terveydenhuolto ovat merkittävämpiä kysymyksiä kuin rikkaiden verovähennykset.

Evankeliskristittyjen uusi sukupolvi ei enää hyväksy hiljaisen äänestäjän tehtäväänsä mukisematta vaan ajaa republikaanien talous- ja ulkopolitiikkasiipeä ahtaalle.

New Yorkin kaupungin entisen pormestarin Rudy Giulianin tilanne on päinvastainen: Wall Streetin pankkiirit ja Washingtonin haukat luottavat häneen.

Giulianin on kuitenkin vaikea vedota puolueensa syviin riveihin: hän on katolilainen, jolla on takanaan monta avioeroa; hän puoltaa abortteja ja homoseksuaalien oikeuksia sekä väistelee uskoaan koskevia kysymyksiä. Uskonnosta on muodostunut republikaaneja jakava identiteettikysymys.

Republikaanien pelastajaksi onkin tarjottu Arizonan senaattoria ja Vietnamin sodan sankaria John McCainia.

McCain on kuitenkin aina ollut kaikkea muuta kuin konservatiivisen koalition mallioppilas. Hän on esittänyt puolueensa valtavirran vastaisia näkemyksiä niin ilmastonmuutoksesta, vaalirahoituksesta kuin maahanmuutostakin.

Olivatpa puolueiden vaikeudet millaisia tahansa, todellinen muutos on tapahtumassa: vuoden 2008 vaaleissa mitä erilaisimmat ehdokkaat ihonväristä, sukupuolesta tai uskonnosta riippumatta uskovat voivansa tulla valituksi Yhdysvaltain presidentiksi.

Ja ehkä ehdokkaista neljän vuoden päästä voidaan jo puhua enemmän ihmisinä - ja etenkin poliitikkoina - ja vähemmän rotunsa, sukupuolensa tai uskontonsa edustajina.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa kansainvälisestä aatehistoriasta Cambridgen yliopistossa

Britanniassa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi