Ei niin voi tehdä, koska niin ei voi tehdä

Suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun kuuluu toisinaan jonkinlainen ulkoa opitun makuinen ehdottomuus. Niin ei voi tehdä, koska niin ei tietenkään voi tehdä. Tämä on ainoa vaihtoehto, koska se on ainoa vaihtoehto.

Hieman tämän makuista on esimerkiksi keskustelu, jota käydään valtion velkaantumisesta. Vallitseva totuushan on, että velkaantuminen karkaa käsistä ja edessä on valtava ongelma.

Muutama talouden tuntija on yrittänyt kiljahdella jostain lauteiden raosta, että Suomella on runsaasti omaisuutta ja saamisia eikä valtion tulekaan pyrkiä velattomuuteen. Väärin ajateltu!

Entä valtion omistajapolitiikka?

Kun Stora Enso päätti lopettaa sellutehtaan Kemijärvellä, kaupunki ja työntekijät huusivat valtiota apuun. Valtio omistaa yhtiöstä 12 prosenttia.

Että mitä! No ei tietenkään voida pörssiyhtiön ratkaisuihin puuttua, hallitus ilmoitti lähes närkästyneenä. Siinähän menevät sekaisin kurssit ja muiden omistajien edutkin.

Kun taantuma syveni ja euro vahvistui suhteessa Ruotsin kruunuun, Stora Enso ilmoitti siirtävänsä tilauksia Ruotsiin. Taas pyydettiin valtiota apuun.

No ei todellakaan tulla, totesi valtion omistajapolitiikasta vastaava ministeri Jyri Häkämies. Olemme vähemmistöomistaja, ja osakeyhtiölain mukaan vastuu on yhtiön hallituksella eikä maan hallituksella, hän kertoi.

Ei sen puoleen, sama vastaus on ollut tarjolla myös silloin, kun valtio on ollut suurimpana omistajana murheita aiheuttaneessa yhtiössä. Esimerkiksi sopii Finnair. Eihän me nyt sentään voida siihen soppaan lusikkaa työntää, viestitti pääministeri Matti Vanhanen, kun lentäjät uhkailivat lakolla.

Kun taantuma iski täydellä voimallaan Eurooppaan, monet EU-maat päättivät elvytysratkaisuista, joissa ei taloustieteen oppikirjoja ja Brysselin sääntöjä paljon katseltu. Esimerkiksi Espanja järjesti vetoapua telakoilleen, mikä kirvoitti Suomessakin vaatimuksia telakoiden pelastamiseksi.

No höpsis, vastasi Suomen hallitus. Ei me voida tietenkään valtion kassalla telakoita pelastaa. Sehän olisi vastoin vaikka mitä säännöksiä, ministerit kertoivat. Enintään ehkä saatte innovaatiotukia.

Mielenkiintoinen verrokki Suomen valtion omistajapolitiikalle on Ranskan tapa toimia.

Kun ranskalainen autoteollisuus joutui ahtaalle taantuman syövereissä, Ranskan valtiota huudettiin apuun. No totta kai, Ranskan hallitus vastasi ja lappoi miljardeittain rahaa teollisuuden tarpeisiin. Sama linja valittiin telakkateollisuuden kohdalla: ottakaa, täältä tulee.

Eikä omistajapolitiikan linja jää pelkkiin miljardimääriin, vaan se yltää myös yhtiöiden operatiiviseen päätäntään.

Pari viikkoa sitten ranskalainen autonvalmistaja Renault kertoi miettivänsä sellaista vaihtoehtoa, että pikkuauto Clion valmistus siirrettäisiin Turkkiin. Ranska omistaa pörssiyhtiöstä 15 prosenttia.

Renault'laiset vetosivat maan hallitukseen, ja hallitus kuuli. Presidentti Nicolas Sarkozy kertoi Renault'lle, että ette muuten siirrä työpaikkoja Ranskasta mihinkään – ei tässä turhaan ole miljardeja teille lapettu.

Ja jottei meitä kuulematta päätöksiä tehtäisi, valtio harkitsee omistusosuutensa nostamista Renault'ssa, teollisuusministeri Christian Estrosi lisäsi. Renault'n täytyy ymmärtää, että jos valtiolla on yhtiöstä 15 prosentin osuus, valtion sana painaa eikä sen ohi päätöksiä tehdä, Estrosi sanoi.

Renault'n ylin johto vastasi kertomalla, että vaikka osa Clion valmistuksesta siirtyy vetoomuksista huolimatta Turkkiin, osa tuotannosta tehdään vastakin Ranskan Flinsissä ja tehtaalla aloitetaan sähköautojen valmistus.

Renault'n osakekurssi ei väännöstä ihmeemmin hetkahtanut.

Suomen tapa toimia Stora Enson tapauksessa saattoi olla ihan oikea ja aiheellinen. Mutta niin saattoi olla Ranskankin tapa toimia Renault'n kohdalla – mikä voi suomalaisiin ehdottomuuksiin turtuneesta kuulostaa kummalliselta.

Ulkoa opitut ehdottomuudet ovat reaalitalouden kysymyksissä vain tapoja paeta vastuusta käyttää omaa järkeään.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi