Emme ole sodassa

Toimittaja Esko Seppäsen viekas ilme paljasti, että jokin yllätys oli tulossa. Olimme Maanantaiklubi-tilaisuudessa keskustelemassa Seppäsen uudesta kirjasta. Meitä oli kuuntelemassa täysi salillinen yleisöä.

Seppänen aloitti kiittämällä Helsingin Sanomia ansiokkaasta juttusarjasta, jossa oli seurattu päivä päivältä, mitä talvisodassa tapahtui 70 vuotta sitten. Kirjoitukset julkaistiin marraskuusta 2009 maaliskuuhun 2010.

Tämä oli Seppäsen suusta liian hyvää ollakseen totta. Vasen koukku tulikin seuraavassa lauseessa. Hän ehdotti Helsingin Sanomien toimitukselle, että lehti ryhtyisi julkaisemaan juttusarjaa myös siitä, miten Suomen valtiojohto keväällä ja kesällä 1941 vei Suomen sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Seppänen muistutti, että sotaan mentiin salaa kansan ja eduskunnankin selän takana. Nyt 70 vuotta myöhemmin olisi paikallaan vihdoin kertoa, miten se tapahtui.

Seppäsen mielestä aihe olisi ajankohtainen myös siksi, että Suomessa on edelleen paljon piirejä, jotka haluaisivat päästä sotimaan.

Se oli toinen vasen koukku päin Helsingin Sanomia.

Lopuksi Seppänen kytki yhteen historiakeskustelun ja ajankohtaisen väittelyn siitä, pitäisikö Suomen osallistua Libyan-operaatioon. Näin minulle oli pedattu tähän väittelyyn konnan rooli. En suostunut siihen.

Lupasin välittää juttuidean toimituksen tietoon. Saman tien kysyin Seppäseltä, oliko hän pettynyt siihen, ettei Suomi lähettänyt Horneteja Libyaan.

Seppänen piti presidentin ja hallituksen päätöstä viisaana mutta myönsi, että Hornetien lähettäminen olisi ollut oppositiolle taktisesti parempi. Hornet-päätös olisi kuumentanut poliittista ilmapiiriä vaalien alla.

Sanallinen miekkailumme jatkui parisen tuntia, ystävällisessä ja mukavassa sävyssä. Seppänen on konkaritoimittaja sekä entinen vasemmistoliiton kansanedustaja ja europarlamentaarikko, jonka asiantuntemusta pitää kunnioittaa.

Keskustelumme oli aika tyypillinen sananvaihto sodasta, josta kummallakaan ei ole omaa kokemusta. Esko Seppänen täytti talvella 65 vuotta ja kuuluu ensimmäiseen ikäluokkaan, joka on saanut elää koko ikänsä syvän rauhan aikaa.

Sota päättyi keväällä 1945, pian 66 vuotta sitten. Sen jälkeen on ollut pisin rauhanaika Suomen historiassa, mutta siitä huolimatta meillä ryöpsähtää vähän väliä keskustelu sodasta.

Viime vuosisadan alkupuoli oli niin sotaisaa aikaa, että aina löytyy jokin vuosipäivä, joka sysää keskustelun liikkeelle.

Sotaa koskevan keskustelun sävy on yleensä vakava. Meidän kielenkäytössämme sota tarkoittaa, että koko kansakunta on sodassa.

Ruotsin tiedotusvälineet käyttävät sota-sanaa paljon vapaammin. Se näkyi viimeksi, kun Ruotsi päätti lähettää lentokoneitaan valvomaan lentokieltoa Libyaan. Ruotsalaiset lähtivät - omasta mielestään - sotaan.

Ruotsalaisten selvä enemmistö hyväksyi koneiden lähettämisen, vaikka se oli muutos Ruotsin perinteiseen linjaan. Jas Gripen -hävittäjät eivät ole koskaan aikaisemmin osallistuneet sotatoimiin.

Suomen kansalaismielipide on täysin toisenlainen. Vain kuusi prosenttia suomalaisista olisi lähettänyt Hornetit Libyaan (HS-gallup 8.4.). Kansa ja valtiojohto ovat näköjään samalla varovaisella linjalla. Oli hauska kuunnella, kun kokoomuksen ministerit Alexander Stubb ja Jyri Häkämies perustelivat päätöstä melkein samoin sanoin kuin Paasikivi ja Kekkonen aikoinaan.

Pitäisikö meidän kuitenkin kielenkäytössämme vapautua historian taakasta? Onhan suomalaisia miehiä ja naisia samoissa rauhanturvatehtävissä ruotsalaisten kanssa.

Keskiviikkona miinalaiva Pohjanmaa pidätti 18 merirosvoa Arabianlahdella, ja Afganistanissa suomalaiset rauhanturvaajat joutuivat välikohtaukseen, jossa käytettiin aseita.

Tulisiko meidänkin - ruotsalaisten tiedotusvälineiden tapaan - hylätä miedommat ilmaisut ja ryhtyä puhumaan sodasta, kun kirjoitamme esimerkiksi rauhanturvaajiemme toiminnasta?

Houkutus väljempään kielenkäyttöön on suuri. Sota on karmea sana, mutta uutisotsikon tekijälle sen käyttö olisi kätevää: sana on iskevä, tunnekylläinen ja lyhyt.

Seuraavan kerran sananvalintoja pitää pohtia, jos Suomi ja Ruotsi osallistuvat Euroopan unionin kaavailemaan valmiusjoukkojen operaation Libyassa.

Eduskunnassa harmiteltiin vielä joulukuussa, ettei näille hyvin koulutetuille sotilaille löydy tekemistä. Silloin ennustettiin, että he joutuvat odottamaan tyhjän panttina sen puoli vuotta, jonka päivystysvuoro kestäisi.

Nyt tilanne on kääntynyt täysin toiseksi. On hyvin mahdollista, että suomalaiset sotilaat lähtevät Libyaan ruotsalaisten, norjalaisten, irlantilaisten ja virolaisten sotilaiden kanssa.

Jos kutsu kuuluu, tasavallan presidentti, hallitus ja eduskunta joutuvat tarkkaan harkitsemaan, mihin tehtäviin suomalaisia sotilaita voidaan lähettää.

Sotilaat joutuvat humanitaarisissa tehtävissä vaikeisiin paikkoihin. Siihen heitä on valmennettu: ryhmää ei suotta kutsuta EU:n yhteisellä kielellä "taistelujoukoiksi" tai "taisteluosastoksi".

Käykö tässä niin, että ruotsalaiset sotilaat lähtevät sotaan mutta Suomessa puhutaan nätisti rauhanturvaamisesta ja kriisinhallinnasta?

Käyköön vain. Emme ole sodassa. Historian kaikua kannattaa kuunnella ja pitää "sota" kansakunnan reservissä ainakin niin kauan kuin talvi- ja jatkosodan kokeneita suomalaisia elää keskuudessamme.

unto.hamalainen@hs.fi
Kirjoittaja on HS:n Kuukausiliitteen toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi