Epätyypillinen kustannuserä

On poliittisesti korrektia olla huolestunut siitä, että yhä useampi syrjäytyy työelämästä.

Enemmän tämän ajan todellisuutta vastaa se, että yhä useampi syrjäytetään työelämässä.

Työelämässä huonosti ei kohdella vain peruskouluun opintonsa lopettaneita vaan yhtä lailla ja yhä enemmän yliopistossa loppututkinnon suorittaneita ihmisiä.

Suomalaisen työelämän arkeen avaa oven 25-vuotias Jaakko tuoreessa pamfletissa: "Mä työskentelen pomoille, joita ei koskaan näy ja jotka vaihtuu joka kerta. Joskus mun oletetaan osoittavan lojaalisuutta pomoa kohtaan, mutta mä en näe miks mun pitäis ajatella niin. Jos joku ei tarjoa mulle yhtään enempää kuin kuusi tuntia, eikä sillä oo minkäänlaista kiinnostusta yleensäkään mun hyvinvointia kohtaan, mulle on ihan sama, nyysinks mä sieltä duunista vessapaperirullan tai jotain viinamittoja tai haistatanks mä asiakkaalle päin naamaa."

"Jos vaikka joku pomo kysyy, että 'minkälainen työsuoritus tämä nyt oli', niin mä sanon, että tämä oli nyt tää minkä sä sait työsuorituksena multa."

Jaakko puhuu Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken ja Miika Saukkosen kirjoittamassa Paskaduunista barrikadille -kirjassa (Into Kustannus, Like 2009). 25-vuotiaan Jaakon työpaikkoja ovat ravintolat, mutta hänen asenteensa kuvastaa niin sanotuissa epätyypillisissä työsuhteissa töitä tekevien nuorten ihmisten asenteita ja kokemuksia yleisemminkin. Pamfletti kertoo tästä eri aloilta monta tarinaa.

Epätyypilliset työsuhteet ovat osa-aikatyötä, määräaikaista työtä, töihin tarvittaessa -työtä, vuokratyötä, yrittäjämuotoon puettua keikkatyötä. Työtä, jolle ovat ominaisia huonosti kertyvä tai olematon sosiaaliturva, huono palkka ja jatkuva epävarmuus.

Nämä työsuhteet ovat yleisiä heikosti palkatuissa palvelu-alan ammateissa ravintoloissa, kaupoissa ja kiinteistönhuollossa, mutta ne yleistyvät myös koulutusta edellyttävissä asiantuntijatehtävissä.

Suomalaisiin perusmyytteihin kuuluu usko koulutukseen. Jos jaksaa lukea itsensä ylioppilaaksi ja vielä suorittaa korkeakoulututkinnon, pääsee hyvään ja turvalliseen ammattiin. 1980-luvulle saakka tämä oli totta, mutta sen jälkeen työmarkkinat ovat muuttuneet. Nyt osa työstä teetetään ihmisillä, joihin ei haluta sitoutua työsuorituksen kestoa pidempään. Näin työnantaja – virasto tai yritys – säästää kiinteissä kustannuksissa.

Työnantajat sanovat, että tämä on seurausta jäykistä työmarkkinoista ja työlainsäädännöstä: vakituisen työntekijän palkkaaminen on kasvavan epävarmuuden maailmassa aiempaa suurempi riski, koska työntekijästä eroon pääseminen on kallista ja henkisesti raskasta. Työntekijöiden näkökulmasta kyse on lyhtynäköisestä ahneudesta, joka on viimeksi kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana vuosikymmenien tauon jälkeen taas levinnyt työmarkkinoille: työvoima on pelkkä kustannustekijä.

Korkeakoulututkinto ei enää takaa varmaa työpaikkaa myöskään siksi, että työmarkkinoilta ei enää löydy läheskään kaikille yliopistoista valmistuville luontevia työpaikkoja.

Yliopistot ovat opetusministeriön rohkaisemina myös rakentaneet suuren määrän tohtorinkoulutusohjelmia, joiden seurauksena meillä on yhä paremmin koulutettuja akateemisia työttömiä ja pätkätyöläisiä.

Uusilla työmarkkinoilla kyse ei ole kuitenkaan pelkästään työelämän kurjistumisesta.

Monelle työntekijälle epätyypilliset työsuhteet sopivat hyvin. Niiden avulla työn ja vapaa-ajan voi joustavasti sovittaa toisiinsa. Epätyypillisissä työsuhteissa työntekijällä on vapaus lähteä, vapaus itse valita. Yhä useammat käyttävätkin tätä mahdollisuutta: työjaksoissa kerätään rahaa siihen, mitä oikeasti halutaan tehdä. Kylmä todellisuus tulee vastaan vasta silloin, kun opintolainat lankeavat maksuun ja kun perustetaan perhe.

Suomalainen yhteiskunta elää kuin tätä uutta työmarkkinoiden alaluokkaa ei olisi olemassakaan.

Työehtosopimukset tehdään vakituisten työsuhteiden pohjalta. Eläkejärjestelmä perustuu ajatukseen noin 40 vuotta kestävästä vakituisten työsuhteiden sarjasta. Työttömyysturvajärjestelmä perustuu ajatukseen vakituisesta työsuhteesta.

Uuden työelämän sääntöihin pakotetut ihmiset työnnetään näin suomalaisen perusturvan ulkopuolelle. Aivan samoin heidät työnnetään työpaikoilla työyhteisön ulkokehälle: useissa työpakoissa heitä eivät koske työpaikan henkilöstöedut, he eivät saa hyvästä tuloksesta muille työntekijöille maksettavaa bonuspalkkiota ja heidän työsuhteensa lopetetaan ensimmäisenä, kun työpaikalla halutaan vähentää työntekijöitä.

Samaan aikaan he joutuvat kuuntelemaan, miten suuret ikäkuokat, jotka itse imettiin työelämään ja joiden velat inflaatio hoiti, marssivat nyt itseensä tyytyväisinä eläkkeelle maristen nuorten paskaduunipuheista. "Ennen työ kelpasi."

Ellei yhteiskunta ota huomioon työmarkkinoiden uusia sääntöjä ja ellei työ-, sosiaali- ja eläkepolitiikassa tehdä muutoksia, joissa otetaan huomioon tämän ajan työelämä, kuilu vakituisessa työsuhteessa olevien ja epätyypillisissä työsuhteissa olevien välillä kasvaa sietämättömäksi.

Ellei tähän uuteen luokkarajaan puututa, seurauksena on vastareaktio. Esimerkiksi yritysten riski joutua erilaisten hyökkäysten kohteeksi kasvaa. Maailmalla on jo yrityksiä, jotka ovat joutuneet prekaarien, tilapäistyöläisten, nettihyökkäyksen kohteeksi. Yrityksen maine on helppo häpäistä. Lojaalisuus syntyy vuorovaikutuksessa.

Poliittinen ja taloudellinen eliitti puhuu mielellään luovasta ja osaavasta Suomesta. Tällaiset puheet ovat tyhjiä sanoja, jos uusien työsuhteiden viidakossa eläville lahjakkaille, luoville ja uteliaille ihmisille ei osoiteta, että heidän panostaan tarvitaan ja että heidän ihmisarvoaan kunnioitetaan.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi