Epävarmuus on hyväksyttävä osaksi ilmastokeskustelua

Maapallon kasvihuonekaasupäästöt lisääntyvät nopeammin kuin synkimmissäkään ennusteissa on osattu arvioida. Syynä tähän on ennen kaikkea tuotannon hiili-intensiteetissä 2000-luvulla tapahtunut merkittävä käänne huonompaan suuntaan.

Tuotettua yksikköä kohti vapautuu aiempaa enemmän hiiltä, kun varsinkin nopeasti kehittyvän talouden maissa on alettu hyödyntää huonolaatuista teknologiaa energiantuotannossa ja tuotteiden valmistuksessa. Talous ei siis ole vapautumassa hiilestä, vaan tuotanto valitettavasti "hiilettyy" uudelleen.

Voisi olettaa, että kasvihuonekaasupäästöjen merkittävä kasvu näkyisi myös ilmaston lämpenemisestä aiheutuvien ympäristövaikutusten voimistumisena. Monessa tapauksessa näin onkin. Esimerkiksi arktinen merijääpeite supistuu ja ohenee nopeammin kuin mallit ovat ennustaneet.

Ympäristöolojen muutos ei kuitenkaan kaikilta osin ole verrannollinen päästöjen hallitsemattomaan kasvuun.

Maapallon pintalämpötilat ovat nousseet jatkuvasti viimeisten 15 vuoden aikana, mutta nousu on ollut ennakoitua heikompaa. Meriveden lämpötilan nousu on ainakin hetkellisesti tyrehtynyt. Jotkin lyhyen aikavälin ilmastomallit ennustavat, että lämpötilat laskevat maailmanlaajuisesti seuraavien vuosien aikana.

Päästöjen lisääntyminen ja maapallon lämpötilan nousu eivät suoraan riipu toisistaan. Ilmastojärjestelmässä on runsaasti palautetekijöitä, joista osa vahvistaa ja osa heikentää ilmastonmuutosta.

Uusien tutkimusten mukaan monet ympäristön muutokset, joiden on ajateltu olevan seurausta ilmaston lämpenemisestä, saattavatkin selittyä luontaisella vaihtelulla, kun niitä tarkastellaan pitemmän aikaa.

Esimerkiksi Atlantin pyörremyrskyjen esiintymistiheys näyttäisi noudattavan noin 50 vuoden luontaista jaksollisuutta. Toisin kuin julkisuudessa on esitetty, hurrikaanien esiintymistiheys ja tehovoima eivät ole lisääntyneet. Niiden tuhovoima on kasvanut sen vuoksi, että ihmistoiminta on hakeutunut yhä enemmän alueille, jotka ovat alttiita myrskyille.

Grönlannin mannerjään reuna-alueiden sulamiseen saattaa olla syynä Pohjois-Atlantin tuulijärjestelmän luontainen vaihtelu. Sen seurauksena Islannin alueelta virtaa Grönlannin edustalle lämmintä merivettä, joka sulattaa jäätä pohjasta käsin. Tältä osin jään sulamisella näyttäisi olevan vain vähän tekemistä maailmanlaajuisen ilmaston lämpenemisen kanssa. Jopa suuret muutokset arktisessa merijääpeitteessä saattavat johtua osittain Tyynen valtameren ilmastojärjestelmän satunnaisista tapahtumista.

Vaikka ihmisen toiminnan vaikutus ilmakehän prosesseihin on kasvanut merkittävästi, luontaiset ilmastoa muuttavat tekijät eivät ole hävinneet. Tiedämme vielä aivan liian vähän ilmaston luontaisen vaihtelun syistä, laadusta ja jaksollisuudesta. Tämä epävarmuus olisi ymmärrettävä myös julkisessa ilmastokeskustelussa.

Epävarmuuteen erikoistunut brittiläinen tieteentutkija Donald MacKenzie on kehittänyt teorian niin sanotusta varmuusloukusta (certainty trough). Teorian mukaan tiedollinen epävarmuus korostuu sitä enemmän, mitä lähempänä tiedon alkuperää ja tuotantoa ollaan. Tiedon tuottajat tuntevat parhaiten aineistoihinsa ja teorioihinsa liittyvät puutteet ja ongelmat.

Epävarmuus vähenee ratkaisevasti siirryttäessä tiedon tuottajista sen käyttäjien pariin. Tiedon soveltajat ja välittäjät – opettajat, poliitikot, journalistit ja konsultit – korostavat käsittelemänsä tiedon varmuutta. Mitä enemmän on kyse tiedon välittämisestä ja mitä vähemmän sen tulkinnasta, sitä varmemmaksi tieto näyttää muuttuvan.

Epävarmuus kasvaa myös, kun siirrytään riittävän kauas tiedon alkuperästä. Epävarmimpia ovat toisin sanoen ne, jotka eivät tunne tiedon alkuperäistä lähdettä juuri lainkaan, ja ne, jotka tuntevat sen parhaiten.

Ilmastonmuutokseen teoria varmuusloukusta näyttää soveltuvan hyvin: juuri tiedon hyödyntäjät, kuten journalistit ja poliitikot, näyttävät olevan kaikkein vakuuttuneimpia kaikista ilmiöön liittyvistä yksityiskohdista.

Joskus varmuus saa koomisiakin piirteitä. Euroopan parlamentti aikoi viime keväänä päätöslauselmassaan "tuomita yritykset saada ilmastonmuutoksen syitä ja vaikutuksia koskevien tutkimusten tulokset näyttämään epäilyttäviltä, epävarmoilta tai kyseenalaisilta". Onneksi päätöslauselman sanamuotoa – joidenkin tiedettä ymmärtävien parlamentin jäsenten ansiosta – korjattiin.

Epävarmuuden myöntämisessä ja erilaisten tulkintojen hyväksymisessä on kysymys koko tieteellisen ajattelun kulmakivestä: itseäänkorjaavuudesta, kriittisyydestä ja tutkimustulosten alistamisesta julkiselle keskustelulle.

Ilmastonmuutoksesta huolestuneita saattaa pelottaa se, että epävarmuuden ja myönteisten uutisten esille tuominen hidastaisi toimenpiteitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi – aivan kuin meillä ei olisi ilmaston muuttumisen lisäksi lukemattomia muita syitä vähentää ympäristön kuormitusta, uudistaa energiapolitiikkaamme ja luoda uutta hiilestä vapaata taloutta.

Toimiin ilmastonmuutoksen torjumiseksi on ryhdyttävä – ei siksi, että tietäisimme tarkasti, miten ympäristön käy, vaan siksi, ettemme tiedä.

atte.korhola@helsinki.fi

Kirjoittaja on ympäristömuutoksen professori Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi