Etelä-Afrikan aids-aktivistit haastavat poliittiset päättäjät

Eteläafrikkalainen TAC-järjestö (Treatment Action Campaign) nousi julkisuuteen vuonna 2001, kun lääketeollisuuden jättiyritykset luopuivat painostuksen alla oikeudenkäynnistä, jossa käsiteltiin köyhien valtioiden mahdollisuutta ohittaa patenttisäännöstöt esimerkiksi aids-epidemian uhatessa. Tapahtumaa on pidetty osoituksena kehitysmaiden kansalaisliikkeiden odottamattomista mahdollisuuksista vaikuttaa maailmantalouden ehtojen muokkaamiseen.

Kuluvalla vuosikymmenellä moni asia on muuttunut aids-politiikan kentällä, vaikka rokotetta ei ole vielä kehitetty ja miljoonat ihmiset edelleen sairastuvat aidsiin. Etelä-Afrikassa hiv/aids-keskustelu, joka kiihtyi TAC-aktivistien oikeustaistelun myötä, on nostanut esiin myös koko yhteiskunnan kehitykseen liittyviä perustavia kysymyksiä.

Etelä-Afrikan presidentti Thabo Mbeki herätti vuosituhannen alussa suurta kansainvälistä huomiota väittämällä, ettei aidsin syynä ole hi-virus vaan köyhyys. TAC-aktivistien mukaan köyhyydellä on kieltämättä merkitystä epidemian leviämisessä ja on hyvä, että valtio ja kansainväliset toimijat näkevät sairauden ja yhteiskuntapolitiikan suhteen laaja-alaisesti.

Tämä ei kuitenkaan järjestön mielestä poista aidsiin sairastuneiden oikeutta saada taudin etenemistä ehkäisevää lääkitystä. Aids on sairaus, johon kuolee ilman lääkitystä; niinpä aktivistien mielestä on poliittisesti vastuutonta odottaa, että esimerkiksi köyhyys- tai sukupuolten tasa-arvo-ongelmat ratkaistaisiin ensin.

Hiv-aktivistit ovat nostaneet esiin kysymyksiä ANC:n, Etelä-Afrikkaa apartheidin kaatumisesta saakka hallinneen valtapuolueen, suunnasta - esimerkiksi sen suhteesta sosiaalidemokraattisiin ihanteisiin, neoliberalismiin ja kansalaisyhteiskuntaan. Aktivistit ovat pyrkineet toimimaan hyvinvointivaltion rakenteiden puolesta osoittaen, että laaja-alaisen elinoloja kohentavan politiikan lisäksi tarvitaan esimerkiksi kattavaa kansallista terveydenhuoltojärjestelmää.

Aktivistien toiminta on silti muutakin kuin kamppailua hallituksen kanssa: tavoitteena on myös aidsiin liittyvien mielikuvien muuttaminen niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Uhrikuvien sijaan he korostavat toimintamahdollisuuksia: epidemialle voi tehdä vielä jotain.

Kampanjat muuttavat myös toimijuuden horisonttia. Jos keskitytään vain yksilön käytökseen pureutuvaan ennaltaehkäisyyn, jätetään miljoonat viruksen jo saaneet ihmiset ilman huomiota, mikä aiheuttaa yhä syvempää stigmatisointia: leimaamista, vaikenemista, syytöksiä ja turhautumista.

Tutkijat ovat todenneet, että syyttelevän ehkäisyvalistuksen ja toivottomien elinolojen yhdistelmästä voi seurata epätoivon kierre, jossa tartunnan ennaltaehkäisyyn keskittyvällä toiminnalla ei olekaan toivottua tarttumapintaa.

Afrikkalaiset sosiaaliset liikkeet ovat osa maailmanlaajuista kansalaisvaikuttamisen verkostoa, joka mahdollistuu esimerkiksi internetin avulla. Ne ovat onnistuneet haastaessaan kansainvälisen yhteisön toiminnan hiv/aids-työssä. Ennaltaehkäisyn ja perinteisen kehitysyhteistyön keinoin on toimittu rajoittuneesti, ja nyt tarvitaan ratkaisuja kaupan sääntöjen ja tartunnan saaneiden hoitojen saralla.

Esimerkiksi globalisaatiota vastustavista liikkeistä poiketen kansainväliset hiv-liikkeet korostavat, että aids-lääkityksen mahdollistamiseksi tarvitaan yhteistyötä globaalien toimijoiden, kansalaisjärjestöjen, hallitusten ja lääkejättien välillä.

Vaikka aktivisitit saattavat kritisoida globaalia kapitalismia tai esimerkiksi Maailman kauppajärjestöä WTO:ta, he ymmärtävät, että samoja mekanismeja voidaan käyttää lääkityksen mahdollistamiseksi.

Kansainvälisen hiv-liikkeen tavoitteena on järjestelmä, joka toisi olemassa olevat lääketieteen mahdollisuudet myös köyhien ulottuville. Pillereiden saatavuus ei ole mahdoton utopia, mikäli poliittista tahtoa löytyy - niitä tuotetaan jo kopiolääkkeinä, kohtuulliseen hintaan, esimerkiksi Brasiliassa, Intiassa ja Thaimaassa.

Vuonna 2001 WTO:n ministerikokouksessa hyväksytty julistus patentoitujen lääkkeiden niin sanotusta pakkolisensoinnista kansanterveysongelmista kärsivissä maissa antoi toiveita myönteisestä etenemisestä. Kansainvälinen hiv-liike kuitenkin pitää julistuksen toimeenpanoa kehitysmaiden aids-potilaiden lääkkeiden saannin kannalta täysin riittämättömänä.

Aids ei ole vain Afrikan ongelma, vaan se pysyy osana globaalia todellisuutta, jolle kansainvälinen yhteisö voi tehdä jotain - esimerkiksi kauppapoliittisten sopimusten avulla. Haastamalla talouden mekanismeja myös ne aktivistit, jotka eivät elinaikanaan ehdi itse lääkitystä saamaan, katsovat olevansa mukana muutoksessa, jolla torjutaan välinpitämättömyyden epidemiaa.

"Hiv positive" -t-paidoillaan aktivistit viestittävät, että aidsin kohdalla ei uhrin ja ulkopuolisen raja olekaan selvä: t-paitaa voi pitää kuka tahansa, sillä aids koskettaa kaikkia tavalla tai toisella.

Esimerkiksi Treatment Action Campaign -järjestö ei tavoittele myötätuntoa vaan osallistamista ja yhteisvastuuta. Se muistuttaa, että rakenteellisten muutosten ansiosta myös tarve hyväntekeväisyyteen vähenee: länsimaalaisten ei tarvitse kerätä rahaa orpokodeille, jos myös afrikkalaiset äidit pysyvät hengissä.

Oinas toimii Pohjoismaisen Afrikka-instituutin tutkijana Uppsalassa. Jungar on

Åbo Akademin tutkija.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi