Euroopalta puuttuu näkemys tulevaisuudestaan

Euroopan on määriteltävä selkeämmin suhteensa läntiseen perintöön ja Yhdysvaltoihin.

Presidentti George W. Bushin presidenttikaudella molemmin puolin Atlanttia puhuttiin Euroopan ja Yhdysvaltain välisen kuilun kasvamisesta. Yhtenäisen lännen tilalla nähtiin kaksi länttä, eurooppalainen ja amerikkalainen. Maailman ei ajateltu enää jakautuvan länteen ja muihin vaan Yhdysvaltoihin ja muihin.

Presidentti Barack Obaman kaudella Yhdysvaltain politiikka on pehmentynyt eikä maa ole enää ollut halukas esiintymään yksinäisenä seriffinä, jonka toimialana on koko maailma. Monessa tärkeässä asiassa, kuten ilmastokysymyksessä, Eurooppa ja Yhdysvallat ovat lähentyneet toisiaan.

Euroopan ja Yhdysvaltain välinen juopa on kuitenkin niin syvä, ettei hallinnon vaihtuminen Washingtonissa ole muuttanut niiden suhdetta. Merkittävää on, että itse lännen käsite ymmärretään eri tavoin Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Lännen käsite avautuu niin moneen suuntaan, että sitä on mahdotonta määritellä lyhyesti. Kiinnostavampaa onkin kysyä, kenellä on valta määrittää länsi ja mihin lännen käsitettä tarvitaan.

Länsi sisältää ajatuksen vastinparista – olkoon se itä, orientti tai kolmas maailma. Käsitteellä on oikeutettu Euroopan ja Yhdysvaltain ylivalta esittämällä länsi universaalina esikuvana muille.

Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger kirjoitti yli neljäkymmentä vuotta sitten osuvasti, että se, mitä länsi merkitsee muille, riippuu siitä, millaisena länsi näkee oman tulevaisuutensa. Niin kauan kuin länsi uskoi omaan erinomaisuutensa, se tarjosi kolonialismin taakasta huolimatta dynaamisen kehityksen mallin, jota saattoi sokeasti seurata tai kiihkeästi vastustaa.

Lännen ylivaltaa vastaan kamppailevat liikkeet ovat tarvinneet yksinkertaistetun tulkinnan lännestä oikeuttaakseen oman toimintansa. Lännen käsite lanseerattiin ensi kerran 1800-luvun puolivälissä Venäjällä. Käsite on vieläkin voimissaan, koska niin moni liike ennen kaikkea islamilaisessa maailmassa julistaa taistelua sitä vastaan.

Toisaalta lännen ylivertaisuuteen on aina liitetty myös ajatus lännen väistämättömästä tuhosta ja rappiosta. Oswald Spengler julkaisi jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen teoksensa länsimaiden perikadosta.

Kylmän sodan jälkeen länsi esiintyi voittajana, mutta 2000-luvun alussa terrorisminvastaiseen sotaan keskittyvässä lännessä luovuttiin koko käsitteen käytöstä ja se korvautui epämääräisemmällä kansainvälisen yhteisön käsitteellä.

Samaan aikaan vahvistui käsitys siitä, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat ajautuneet erilleen ja että Yhdysvaltain on yksin kannettava taakkansa maailman seriffinä. Monet eurooppalaiset ajattelijat, esimerkiksi Jürgen Habermas, korostivat sivistyneen Euroopan ja barbaarisen Amerikan eroa. He eivät kuitenkaan esittäneet näkemystään siitä, millainen asema Euroopalla on maailmassa.

Viime vuosina lännen ja Aasian vastakkainasettelu on osittain korvannut islamistisen terrorismin pelon, joka hallitsi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeistä aikaa. Aasian haaste – ja siten myös lännen tulevaisuus – on kuitenkin ymmärretty eri tavoin Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Euroopassa Aasian taloudellinen ja henkinen kasvu ja lännen suhteellinen taantuminen nähdään väistämättöminä prosesseina, joiden suuntaa ei voi kääntää.

Yhdysvalloissa Aasian haaste on ymmärretty myös poliittisena. Vapaan maailman käsite, jota käytettiin kylmän sodan aikaan, on palannut Yhdysvalloissa poliittiseen retoriikkaan. Sen mukaan maailma jakautuu liberaalidemokraattiseen leiriin – vapaaseen maailmaan – ja autoritaarisiin kapitalistimaihin, joiden johdossa ovat Kiina ja Venäjä. Niitä pidetään vaarallisina, koska ne tarjoavat vaihtoehtoisen ja houkuttelevan mallin kehitykselle.

Yhdysvalloissa konservatiivit ovat valmiimpia asettumaan avoimesti vastakkain tämän leirin kanssa kuin liberaalit, jotka suosivat vuoropuhelun lisäämistä. Molemmat pitävät kuitenkin selvänä sitä, että lännellä on yksinoikeus määrittää kapitalismi ja demokratia.

Yhdysvallat tarjoaa maailmalle vapauden missiota. Muut voivat joko liittyä siihen tai vastustaa sitä. Yhdysvaltain länsi – vapaa maailma – on avoin yhteisö, johon ei synnytä vaan liitytään poliittisin valinnoin.

Eurooppa puolestaan julistautuu perinteisiin nojautuen demokratian ja modernismin syntysijaksi, mutta päinvastoin kuin Yhdysvaltain länsi eurooppalainen länsi on suljettu, perinteitä vaaliva kerho. Osa länsieurooppalaisesta älymystöstä ei päästäisi sen jäseniksi edes kaikkia itäeurooppalaisia.

Lännen käsitettä ja maailmanlaajuisten poliittisten visioiden esittämistä pyritään Euroopassa välttämään, koska ne liittävät Euroopan unionin liiaksi Yhdysvaltoihin. Oikeuttaakseen oman erillisen asemansa Euroopan on kuitenkin tehtävä pesäero Yhdysvaltoihin, jonka kanssa se kylmän sodan aikana muodosti lännen.

Välttäessään Yhdysvaltain avointa haastamista Eurooppa ei ole kyennyt tarjoamaan vaihtoehtoista missiota lännelle. Ulkopuolisille on tämän vuoksi usein vaikeaa hahmottaa Euroopan unioni Yhdysvalloista erilliseksi globaaliksi toimijaksi. Sen sijaan se nähdään yhä osana Yhdysvaltojen johtamaa länttä.

Nyt kun Lissabonin sopimus on tullut voimaan, Euroopan on muistettava, että ulkopolitiikassa ei ole kysymys vain käytännön linjanvedoista. Euroopan on määritettävä itsensä selkeämmin suhteessa läntiseen perintöön ja Yhdysvaltoihin. Nyt sillä ei ole tarjota muulle maailmalle kuin mennyttä glooriaa vailla näkemystä paremmasta tulevaisuudesta. Eurooppa on selvästi käpertynyt itseensä, eikä sillä ole selkeää näkemystä omasta roolistaan maailmassa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi