Europarlamenttiin olisi valittava ehdokkaista kyvykkäimmät

Suomalaiset suhtautuvat traumaattisesti eurovaaleihin. Euroopan unioni ei kiinnosta, eikä siitä haluta lisää tietoa. EU:hun ei luoteta, eikä eurovaaleissa haluta äänestää. Yli 40 vuotta yya-liturgiasta kärsinyt kansa on allerginen kaikenlaiselle EU-hehkutukselle.

EU on jäänyt eliitin hankkeeksi, mutta niin ovat historiassa jääneet monet muutkin isot asiat, esimerkiksi Suomen itsenäisyys. Ei sekään aikoinaan tavallisia kansalaisia juuri hetkauttanut, vaikka sen nimeen nyt niin kovasti vannotaan.

Kun arvioidaan kansalaisten nuivaa suhtautumista EU:hun, rinnalle tulisi ottaa kansalaisten suhde muihin instituutioihin, esimerkiksi Suomen valtioon (presidentti, hallitus, eduskunta), kotikuntaan tai vaikkapa itseensä. Entä jos tuloksesi saataisiinkin, että kansalaiset luottavat enemmän EU:hun kuin itseensä!

Kiusallisinta eurovaaleissa on se, että näyttää siltä kuin niissä äänestettäisiin uudestaan ja uudestaan Suomen liittymisestä unioniin, vaikka asia ratkaistiin 15 vuotta sitten.

Masentavaa on äänestysprosentin alhaisuus. Viime vaaleissa se oli vähän yli 40 ja edellisissä vain noin 30. Ensimmäisissä eurovaaleissa äänestysprosentti oli yli 60, mutta silloin eurovaalit ja kunnallisvaalit pidettiin samanaikaisesti. Jotkut tutkijat jopa väittivät, että eurovaalit laskivat kunnallisvaalienkin äänestysprosenttia, mutta itse en tuohon usko.

Eurovaalien alhaista äänestysprosenttia on selitetty EU-asioiden liiallisella etäisyydellä. Voidaanko kunnallisvaalien alhaista äänestysprosenttia sitten selittää kunnallisasioiden liiallisella läheisyydellä? Tulkinnat kumisevat tyhjyyttään.

Äänestysprosentti voisi kohota, jos eurovaalit liitettäisiin joihinkin muihin vaaleihin. Kysymykseen tulisivat lähinnä kunnallisvaalit, eivätkä nekään kovin hyvin, koska vaalikaudet ovat eripituisia. Pysyvämpi ja parempi vaihtoehto olisi säätää Suomeen äänestyspakko, joka koskisi kaikkia kunnallisia ja valtiollisia vaaleja.

Tulevissa eurovaaleissa Suomesta valitaan kolmetoista edustajaa. Heidän osuutensa koko europarlamentista on alle kaksi prosenttia. Jokainen ymmärtää, ettei tällä määrällä tehdä ihmeitä. Suomen on siis panostettava euroedustajiensa laatuun ja oikeisiin henkilöihin.

Valintakriteerien tulisi olla samoja, joilla aikoinaan valittiin edustajia puolustamaan Suomen etuja Moskovassa (Pietarissa) tai Tukholmassa. Ehdokkailla tulisi olla myös selkeä näkemys Euroopan asemasta maailmassa.

Mitä meille sitten tarjotaan? Ehdokkaat voidaan jakaa moneen kategoriaan:

1. Jäähdyttelijät. Nämä edustajat ovat antaneet europarlamentille haukkumanimen elefanttien hautausmaa. He eivät ole ihan mahdottomia edustajia, vaikka pyrkyä ja energiaa ei enää olekaan riittävästi. Tulevissa eurovaaleissa tätä ryhmää edustaa esimerkiksi kokoomuksen Eva-Riitta Siitonen.

2. Vanhemmat valtiomiehet. Nämä ovat ehdokkaita, jotka ovat saaneet jo kaiken kotimaisesta politiikasta, mutta virtaa riittää yhä. He ovat ehkä parhaita edustajia ajamaan Suomen ja Euroopan etuja. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi Sdp:n Liisa Jaakonsaari ja vihreiden Satu Hassi.

3. Maasta karkotetut poliitikot. He ovat ehdokkaita, joiden poliittinen ura on syystä tai toisesta tyssännyt Suomessa. He voivat olla hyviä ehdokkaita, vaikka haaveet paluusta kotimaan politiikkaan häiritsevätkin. Tällaisia ehdokkaita ovat esimerkiksi keskustan Anneli Jäätteenmäki ja kokoomuksen Sirpa Pietikäinen.

4. Asiantuntijat. Hyväksi euroehdokkaaksi voi ansioitua muuallakin kuin politiikassa, esimerkiksi virkamiehenä, tutkijana tai ammattiupseerina. Pelkkä asiantuntemus ei kuitenkaan riitä, vaan edustajalta vaaditaan myös selkeä poliittinen näkemys ja tahto sen toteuttamiseen. Tällainen ehdokas on kokoomuksen Risto E. J. Penttilä.

5. Nuoret leijonat. Nuorten poliitikkojen kiinnostus kansainvälisiä kysymyksiä kohtaan on sinänsä myönteistä, mutta europarlamentti ei ole politiikan esikoulu eikä edes ala-aste. Tällainen ehdokas on esimerkiksi Sdp:n Petra Paasilinna.

6. Julkkikset. Heitä riittää näissäkin vaaleissa – on uimahyppääjää, rallikuskia, tv-toimittajaa ja julkkispappia. Hekö olisivat parhaita ajamaan Suomen ja Euroopan etuja europarlamentissa?

7. Vähemmistöehdokkaat. Puolueet haalivat listoilleen mielellään myös ehdokkaita, jotka edustavat erilaisia vähemmistöryhmiä. Ilmiö on myönteinen. Tällainen ehdokas on esimerkiksi vihreiden Umayya Abu-Hanna.

8. Täyte-ehdokkaat. Puolueet ovat poimineet ehdokkaita yhden sieltä ja toisen täältä kuin marjastajat metsässä. Niiden on ollut vaikea löytää listalleen vaalilain sallimat kaksikymmentä mitat täyttävää ehdokasta. Kaksikymmentä ehdokasta onkin liikaa – kolmetoista riittäisi hyvin. Tässä tilanteessa moni puolueihminen joutuu uhrautumaan.

Eurovaaleihin liittyy monia muitakin ongelmia. Ensinnäkin on väärin, että europarlamenttiin valitut kansanedustajat voivat säilyttää kansanedustajanpaikkansa ja palata takaisin, milloin haluavat. Tällainen kahdella pallilla istuminen tulisi kieltää.

Kovin hyvää kuvaa ehdokkaiden sitoutumisesta euroedustajan toimen hoitamiseen ei anna sekään, että monet ehdokkaat haluavat säilyttää myös paikkansa kunnanvaltuustossa. Pikemminkin se kertoo poliitikkoja vaivaavasta mikään ei riitä -asenteesta.

pertti.timonen@saunalahti.fi

Kirjoittaja on valtio-opin

dosentti Tampereen

yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi