Hei toimittaja, ketä kannatat?

Journalistien pyhä tehtävä on paljastaa tietoja, aikomuksia, kätkettyjä asenteita. Journalisti tonkii poliittisia roskalaatikoita työkseen, mutta itsensä ja kollegoidensa kohdalla häneen iskee äkillinen kainous.

Toimittajat eivät grillaa toisiaan kätketyistä asenteista ja epäjohdonmukaisuuksista. Mediakritiikkiohjelmissa yksittäisiä toimittajia kiusataan varsin harvoin: yleensä kritiikin kohde on kanava tai lehti taikka yhtiö tai sen ylin johto. Journalisti ei aseta kyseenalaiseksi kollegansa luotettavuutta.

Käsi ylös, jos olette tavanneet sitoutumattoman valtamedian edustajan, politiikan ammattilaisen, joka kertoisi avoimesti poliittisen kantansa. Tunnemme joitakin tapauksia, koska he ovat olleet ehdokkaina vaaleissa.

Asia erikseen ovat tietysti puoluelehtien harvalukuiset toimittajat, joita säilytetään ahtaissa häkeissään kuin viimeisiä merinorsuja tai eksoottisia jyrsijöitä.

Tiedotusvälineitten normaalin käytännön mukaan organisaatio ei voi asettua yhden ehdokkaan taakse. Sitä pidetään loukkauksena lehden sitoutumattomuudelle, arvovallalle ja uskottavuudelle – paitsi eräissä osissa Pohjanmaata ja Keski-Suomea. Eduskunta-, EU- ja kuntavaaleissa käytäntö on ainoa mahdollinen.

Presidentinvaaleissa tilanne on toinen.

Amerikkalaiset lehdet ilmoittavat presidentinvaaleissa useimmiten niin sanotun endorsement-kantansa, siis ehdokkaan, jonka takana ne seisovat. Siitä seuraa, että joudun usein olemaan eri mieltä The New York Timesin kanssa, mutta siitä syystä en lopeta lehden lukemista. Se on edelleen mainio julkaisu.

Kaksipuoluejärjestelmässä asetelma on yksinkertaisempi kuin meillä. Leikkikää silti hetki ajatuksella, että suuret suomalaiset välineet ottaisivat seuraavissa presidentinvaaleissa kannan. Tiedän, että idea tekee kipeää ja vastalause on jo puoliksi kirjoitettu.

Edellisissä presidentinvaaleissa kannatin Sauli Niinistöä. Tämä ei tarkoita, että jokainen mielipiteeni tasavallan presidentti Tarja Halosesta tai Niinistöstä itsestään olisi korruptoitunut, vääristynyt ja vailla arvoa. Kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta turvallisuuspoliittisissa näkemyksissäni voi silti olla pointti.

Mielipiteeni Niinistöstä tarkoittaa sitä, että kirjoittaessani Halosesta joudun tekemään hiukan tavanomaista enemmän töitä, koska tiedän, että minua luetaan pikkutarkasti oman mielipiteeni valossa. Tämä on asian ydin. En pääse kyyristelemään toimittajien suosituimpaan piilopaikkaan, halpaan ironiaan.

Tällainen paine ei ole kirjoittajalle ollenkaan pahaksi. Se on itse asiassa toimittajille aivan liian harvinaista.

Entä tulisiko lukijan tietää, keitä tiedotusvälineissä on töissä? Keitä ovat ne vakavailmeiset nuoret ihmiset, jotka käyttävät tiedotusvälineen koko voimaa kirjoittaessaan tuomiokolumnin ministerin typeryydestä tai keski-ikäisten mieskansanedustajien kategorisesta naurettavuudesta? Keitä ovat nämä poliittisen raadollisuuden yläpuolelle asettuneet puujumalat?

Täydellinen puolueettomuus on illuusio. Journalistinen raportointi ilman maailmankatsomusta on useimmiten valhe, tai sitten kirjoittaja on täydellisen välinpitämätön. Ja sellaisen ihmisen paikka ei ole journalismissa.

Tämä ei tarkoita, että jokainen journalisti on valehtelija. Se tarkoittaa, että on parasta tunnustaa objektiivisuuden vaikeus.

Suomalaiset lehdet tai television ja radion uutistoimitukset voisivat toimia kuten nettilehti Slate Yhdysvaltain presidentinvaalien alla. Se toteutti kyselyn oman kirjoittajakuntansa keskuudessa ja kertoi näiden vaalikannat prosenttijakaumana.

Väline, joka toteuttaisi vastaavan ensimmäisenä Suomessa, saisi palkaksi paljon kansallista huomiota ja varman paikan median vinoilupalstoilla mutta ennen kaikkea minun hyväksyvän murahdukseni.

Jos käy ilmi, että 84 prosenttia lehden toimittajista on vasemmistolaisia, onko se todella kolaus luotettavuudelle? Saattaapa ollakin, mutta vain jos lehti yrittää väittää muuta.

Lehtien päätoimittajat vastustavat tällaisia avoimuusajatuksia jyrkästi, koska seuraavaksi heiltä kysyttäisiin, mitä he aikovat tehdä asialle. Se on kiusallinen ja epämukava kysymys.

Jos politiikan toimituksessa on pelkkiä kokoomuslaisia, eikö johdon tulisi tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi? Vai onko asia todella heidän mielestään pulmaton?

On hämmästyttävää, että internetin keskustelupalstoille kirjoittavat, normaalisti terhakkaat vahtikoirat eivät vaadi toimittajia paljastamaan korttejaan enempää. Mediakritiikkiä esittävät lähinnä maahanmuuttovastaiset kansalaispiirit, mutta vain voidakseen uhriutua – siis voidakseen todistaa, etteivät he saa mediassa "asiallista" kohtelua.

Näkemys ei ole vaarallista. Ylen Timo Harakka on juuri siksi erinomainen poliittinen journalisti. Ilkan Kari Hokkasta, evp., on aina ollut hauska lukea, vaikka hänen puoluekannastaan ei ole epäselvyyttä. Demarin Aimo Kairamon kaltaista sosiaalidemokraattia, jolla on viilatut kulmahampaat, olen kaipaillut useasti.

Mutta pitääkö meidän todella tietää, millä autolla autotoimittaja ajaa ja millä kattilalla ruokatoimittaja soppansa keittää?

Ei siitä haittaakaan olisi. Yleisö saisi hiukan paremmat mahdollisuudet arvioida valtamedioitten raportointia. En usko, että tämä tekisi lukijoista yhtään epäluuloisempia kuin he jo nyt ovat.

Avoimuus johtaisi vapaaotteluun, jonka päätteeksi katsotaan, kenen perustelu jää pöytään. Tämä pakottaisi toimittajat siihen argumenttitason painiin, johon he usein ovat liian hienoja tai laiskoja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi