Heikkojen kuntien elvyttäminen on kallista ja kyseenalaista

On arveltu, että tietotekniikan ja tietoliikennetekniikan kehittymisen seurauksena kaupunkien merkitys ja houkuttelevuus vähenisi. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen. Erityisesti uutta luova väestönosa hakeutuu edelleen kaupunkeihin, ja tutkimusten mukaan valtaosa uusista innovaatioista tehdään kaupungeissa.

Keskittyminen jatkuu, jos sitä ei keinotekoisesti estetä. Keinotekoista estämistä kutsutaan aluepolitiikaksi, ja Suomessa sillä tarkoitetaan valtion menojen kohdentamista sekä erilaisten palveluvelvoitteiden sälyttämistä infrastruktuurin ylläpitäjille.

Valtion aluepolitiikkaan kuluvat menot voidaan jakaa kuntatalouden valtionosuuksiin, valtion ylläpitämiin palveluihin ja infrastruktuuriin, tukeen elinkeinoelämälle, tukeen yksityisille ja muihin menoihin. Eri menolajien kohdistumisen selvittäminen on työläs tehtävä, mutta Tilastokeskus tekee sen joka toinen vuosi. Saatavissa on myös valtion verotulojen jakauma niiden syntypaikan perusteella.

Valitettavasti Tilastokeskuksen jako on tehty pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta maakunnan tarkkuudella. Tästä seuraa, ettei tarkka taajamien ja haja-asutusalueiden vertailu ole mahdollista. Vuoden 2006 tiedot on julkaistu hiljattain internetissä. Käytän seuraavassa tarkastelussa näitä tilastotietoja.

Jos valtion maakunnittain kohdistettavissa olevista verotuloista vähennetään menot ja verrataan maakuntia keskenään, ilmenee että tulonsiirto hyvin menestyviltä maakunnilta huonommin menestyville on noin 3,5 miljardia euroa.

Suurimpia maksajia ovat Uudenmaan maakunnat, Varsinais-Suomi ja Päijät-Häme. Suurimpia saajia asukasta kohden ovat Ahvenanmaan lisäksi Kainuu, Pohjois-Karjala ja Lappi. Koko tulonsiirrolla mitattuna suurimpia saajia ovat Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Lappi ja Keski-Suomi. Keskimääräinen maakunta, jollaista edustaa Kymenlaakso, ei ole sen enempää muiden riippana kuin tukijanakaan.

Aluetuen vähentäminen edistäisi kaupungistumista ja johtaisi suuriin säästöihin.

Jos lasketaan varovaisesti maakuntien luvuilla, että keskimääräistä suurempaa tukea valtiolta saavien maakuntien valtionosuus laskisi nykyisen keskiarvon tasolle, säästyisi mainitut 3,5 miljardia euroa. Kuntakohtaiset erot ovat tietysti paljon suuremmat; jos oletetaan, että jakauma vastaisi kuntien käyttömenojen valtionosuuksia, siirtosumma olisi todellisuudessa noin 4,4 miljardia euroa.

Jos lisäksi koko noin kolmen miljardin yritystuki – joka on suurimmaksi osaksi maataloustukea tai tukea maaseudun muille yrityksille – lopetettaisiin, muun aluetuen vähentämisestä saatava hyöty vähenisi laskennallisesti noin puolella miljardilla.

Kokonaissäästö olisi siis noin seitsemän miljardia euroa. Tämä vastaisi esimerkiksi vuoden 2006 koko maan keskimääräisen kunnallisveroprosentin (18,4) laskua noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Oli maataloustukea tai ei, muun alueellisen tulonsiirron vähentäminen kasvattaisi todellisuudessa tuottavuutta myös muuttovoittaja-alueilla, ja hyöty olisi vielä suurempi.

Edellinen päättely osoittaa, että aluepolitiikan hinta on Suomessa hyvin korkea.

Toinen suuri ongelma on aluepolitiikan epäoikeudenmukaisuus. Vaikka edellä käytetyissä tilastoissa pääkaupunkiseudun rasitukseksi lasketaan muun muassa sinne sijoittunut koko maata palveleva valtion keskushallinto, pystyy pääkaupunkiseutu silti vastaamaan sieltä kerätyillä verotuloilla suurimmasta osasta köyhemmän Suomen tulovajetta. Se myös tekee niin.

On ymmärrettävää, että kansalaisten perusoikeuksiin kuuluu oikeus asettua asumaan valitsemalleen paikkakunnalle. Valinta on kuitenkin vapaaehtoinen. Siitä ei voi seurata oikeutta vaatia muita maksamaan valinnan aiheuttamia korkeita kustannuksia. Maan pitäminen kokonaan asuttuna ei ole mikään itseisarvo.

Kolmas vakava vallitsevaan aluepolitiikkaan liittyvä ongelma on sekin moraalinen. Haja-asutus kuluttaa suhteettomasti luonnonvaroja ja energiaa. Matkat ovat pitkiä ja ne tehdään henkilöautoilla. Omakotitalojen lämmittäminen perustuu usein saastuttavaan pienpolttoon, ja niiden jätteiden ja jätevesien käsittelyä on vaikea järjestää tehokkaasti.

Nykyinen aluepolitiikka on kestämätöntä kustannus-, tasapuolisuus- ja luonnonsuojelumielessä. Minkälaiseen tilanteeseen aluetukien vähentäminen sitten johtaisi?

Sitä on mahdotonta sanoa varmuudella, mutta tulevaisuuden tehokas ja hyvinvoiva Suomi voisi koostua pääkaupunkiseudun lisäksi enimmäkseen maan eteläosiin ja muutamien nykyisten suurten kaupunkien ympärille keskittyneistä taajamista.

Tämän lisäksi monet tehdaspaikkakunnat ja jotkut turismiin keskittyneet paikkakunnat lähinnä Lapissa tulisivat omillaan toimeen. Maatalous olisi keskittynyt etelän tuottaville alueille.

Muutos ei voi tapahtua nopeasti, mutta se on vääjäämätön. Suomen taloudellinen kantokyky ei riitä nykyisen aluepolitiikan jatkamiseen. Jokainen, joka rakentaa tulevaisuutensa sen jatkuvuuden varaan, ottaa – tietäen tai tietämättään – suuren riskin.

Kirjoittaja on tuotantotekniikan professori Teknillisessä

korkeakoulussa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi