Huippututkijat karkaavat Pohjois-Amerikan yliopistoihin

Suomen huippu- tai innovaatioyliopistohanke eli Teknillisen korkeakoulun (TKK), Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistäminen on herättänyt kuluneen vuoden aikana runsaasti keskustelua.

Uuden yliopiston tavoitteena on sen oman ilmoituksen mukaan "kuulua maailman kärkiyliopistoihin" vuoteen 2020 mennessä.

Tavoite on kova, sillä yksikään innovaatioyliopiston kolmesta yksiköstä ei ole missään merkittävässä kansainvälisessä mittauksessa päässyt mainitsemisen arvoisille sijoille. Edes TKK:n itselleen 1990-luvun loppupuolella asettama tavoite kuulua Euroopan 10 parhaan teknillisen korkeakoulun joukkoon vuoteen 2005 mennessä ei ole toteutunut.

Ulkomailta katsoen innovaatioyliopistoa koskevissa keskusteluissa etusijalle ovat nousseet paitsi kunnianhimoiset tavoitteet myös hallinnolliset uudistukset. Kuitenkin innovaatiot syntyvät yleensä yksittäisten tutkijoiden tai pienehköjen tutkimusryhmien ajatuksista, eivät hallinnollisista muutoksista.

Toistaiseksi hankkeen yhteydessä ei ole juuri puututtu tutkijoiden työoloihin tai asemaan. Iskulauseiden sijaan olisi kerrottava, millaisiin konkreettisiin tekoihin tavoitteiden saavuttamiseksi ryhdytään tutkija- ja laitostasolla.

Suurimmat ongelmat suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä ovat olleet tiedossa pitkään, ja osa niistä on yleiseurooppalaisia. Yliopistot eivät ole houkuttelevia työpaikkoja, koska virkarakenne on jäykkä ja tutkijat ovat pätkätöissä. Määräaikaisten pestien mielivaltainen ketjutus on tavallista, eikä urakehitys- ja vaikutusmahdollisuuksia koeta juuri olevan.

Saksassa aiheesta on keskusteltu vilkkaasti, koska suuri määrä tutkijoita on lähtenyt maasta lähinnä Yhdysvaltoihin. Aivoviennin vuoksi Saksassa on puhuttu jopa tieteen hukatusta sukupolvesta. Sama ilmiö on todettu Suomessa.

Kun puhutaan huipun saavuttamisesta, esikuvina mainitaan usein Yhdysvaltojen huippukoulut MIT, Princeton, Harvard, Caltech jne. Mikä tekee nämä houkutteleviksi maailman parhaille tutkijoille? Pohjois-Amerikan yliopistoissa houkuttelevat ennen muuta innostunut tutkimusilmapiiri, joustavampi virkarakenne sekä urakehitysmahdollisuudet.

Kolmiportainen tenure-track-järjestelmä vetää lahjakkaat tutkijat mukaan professoriputkeen ja laitosten päätöksentekoon selvästi nuorempina kuin Suomessa eli silloin, kun he ovat tutkimuksellisesti aktiivisessa ja tuottavassa vaiheessa. Hyvin tehty tutkimus ja opetus palkitaan professuurin vakinaistamisena 3–6 vuoden "koeajan" jälkeen.

Pohjois-Amerikan yliopistojen palkkausstrategia palvelee huippututkimusta myös poikkitieteellisillä tutkimusalueilla, kuten bio- ja materiaalitieteissä. Esimerkiksi Princetonin yliopistossa teoreettisia fyysikoita löytää fysiikan laitoksen lisäksi molekyylibiologian, mekaniikan, elektroniikan, kemian, kemiantekniikan ja biologian laitosten palkkalistoilta. Mekaniikan laitoksella on matemaatikkoja, laskennallinen kemisti ja soveltavia fyysikoita. Sama linjaus pätee Kanadassa.

Palkkaamalla samalle laitokselle eri tieteenalojen tutkijoita luodaan hyvät puitteet tehdä aitoa, tutkijalähtöistä poikkitieteellistä tutkimusta. Myöskään tutkijoiden kansallisuudella ei ole merkitystä; esimerkiksi University of Western Ontarion (UWO) soveltavan matematiikan laitoksen 18 professorista 9 on muita kuin kanadalaisia.

Uuden apulaisprofessorin aloituspakettiin kuuluu aina merkittävän suuruinen "starttiraha", jota yleensä käytetään jatko-opiskelijoiden ja vastikään väitelleiden tutkijoiden palkkaukseen sekä laitehankintoihin. Starttirahan turvin saadaan tutkimusryhmä pyörimään sillä aikaa kun haetaan pidempiaikaista tutkimusrahoitusta eri lähteistä.

Lisäksi virkoja on Pohjois-Amerikan yliopistoissa selvästi enemmän kuin Suomessa. Princetonin yliopiston insinöörilaitoksilla on keskimäärin 5 perusopiskelijaa professoria kohti ja UWO:ssa alle 11 päätoimista perus- tai jatko-opiskelijaa professoria kohti. Jos huomioidaan myös osa-aikaiset opiskelijat, luku on noin 13. TKK:ssa vastaava luku on 60 opiskelijaa yhtä professoria kohti. Ero on huima.

Innovaatioiden kannalta merkitystä on myös sillä, että amerikkalaiset yliopistot eivät yleensä palkkaa töihin omia entisiä opiskelijoitaan, elleivät nämä ole valmistumisensa jälkeen viettäneet merkittävää aikaa muussa opinahjossa – vuosi saman kaupungin toisessa yliopistossa ei riitä. Liikkuvuus on olennaista ja välttämätöntä uusien ideoiden, taitojen, työtapojen sekä oman tutkimuksellisen identiteetin hankkimiseksi ja löytämiseksi.

Kanadassa sikäläinen, Suomen Akatemiaa luonnontieteitten ja tekniikan osalta vastaava NSERC ei myönnä hakijalle tutkija-apurahaa samaan yliopistoon, josta tutkija on valmistunut.

Periaate on järkevä: koko uransa samassa yliopistossa tai samoissa piireissä viettänyt tutkija ei tuo laitokselle mitään uutta tai minkäänlaista lisäarvoa.

Suomi on pieni maa, ja joustavuus on tyypillisesti pienten vahvuus. Ehkä olisi aika käyttää tätä joustavuutta ja tutkia tarkemmin, mitkä ruohonjuuritason muutokset tukisivat huippututkimusta.

Tätä nykyä traditionaalinen urapolku suomalaisessa korkeakoulussa ei ole järin houkutteleva etenkään, kun ulkomailta löytyy paikkoja, joissa huippututkimuksen tekoon tarjotaan paljon paremmat edellytykset. Miten saada lahjakkuudet jäämään, tulemaan tai muuttamaan Suomeen?

Vastauksemme on: tukemalla nykyistä tehokkaammin nuorten tutkijoiden itsenäistä tutkimustyötä ja urakehitystä. Huippututkimus vaatii uskallusta, pitkäjänteisyyttä, resursseja, tehokasta infrastruktuuria ja innostuneen ilmapiirin – ei tyhjiä sloganeita, kellokortteja, työaikaseurantaa tai kvartaaliajattelua.

Haataja toimii apulaisprofessorina Princetonin yliopiston mekaanisen ja avaruusteknologian laitoksella Yhdysvalloissa ja Karttunen UWO:n soveltavan matematiikan laitoksella Kanadassa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi