Isot kalat vahvistavat kalakantaa

Tuore Helsingin yliopistossa tehty tutkimus osoitti, että ensi kertaa kutevilla ahvenilla ei ole juuri merkitystä lisääntymisen kannalta.

Ensikutijoiden munien ja niistä kuoriutuneiden poikasten kuolevuus oli lähes sataprosenttista. Sama ilmiö on havaittu monella muullakin kalalajilla eri puolilla maailmaa.

Kuitenkin yleisenä käsityksenä tuntuu olevan, että kaikkien emokalojen mätimunat ja niistä kuoriutuneet poikaset ovat samanarvoisia. Siksi kalastuksen säätelyssä lähtökohdaksi on usein asetettu se, että kalojen pitäisi antaa kutea ainakin kerran ennen pyydystetyksi tulemistaan.

Tällöin kalastus kohdistetaan suuriin kaloihin ja oletetaan, että näin menetellen aiheutetaan vähemmän vahinkoa kuin pyytämällä pienikokoisia kaloja. Esimerkiksi alamittasäädökset pohjautuvat tähän lähtökohtaan.

Ei-kalastetussa kalakannassa kuolevuus on suurinta nuorilla kaloilla ja pienenee kalojen kasvaessa. Voimaperäinen kalastus kääntää tilanteen päinvastaiseksi. Kalojen saavuttaessa kalastuskoon saattaa pyynti karsia valtaosan niistä pois.

Asian tekee huolestuttavaksi se, että suurilla emokaloilla on lukumääräisesti enemmän ja kookkaampia mätimunia kuin pienillä kaloilla. Iso mätimuna sisältää runsaammin ruskuaista kuin pieni, jolloin kuoriutunut poikanen voi sinnitellä vararavinnon turvin pitkään tilanteessa, jossa pienestä munasta kuoriutunut poikanen riutuu hengiltä.

Joillakin lajeilla isojen emokalojen poikaset kasvavat jopa kolminkertaisella nopeudella ja kestävät ravinnon puutetta yli kaksinkertaisen ajan nuorten emokalojen jälkeläisiin verrattuna.

Lisäksi on havaittu, että vanhat emokalat ovat kokeneempia ja menestyksekkäämpiä kutijoita; ne lisääntyvät pidemmän aikaa ja tuottavat myös kookkaampia poikasia kuin ensikutijat.

Suurta huomiota on viime vuosina herättänyt se, että isojen yksilöiden kalastus pienentää kalakannan kasvunopeutta, hedelmällisyyttä ja perinnöllistä monimuotoisuutta. Koon suhteen valikoivat pyydykset, kuten verkot, poistavat ensin nopeakasvuisimpia yksilöitä, jolloin jäljelle jäävistä yhä suurempi osa on hidaskasvuisia. Kalastus jalostaa kalakantaa tällöin väärään suuntaan.

Suomessakin on havaittu tästä esimerkkejä muun muassa eräissä kuhakannoissa: niissä on paljon pieniä ja keskikokoisia kaloja. Tällöin tehdään helposti johtopäätös, että kalakanta voi hyvin, koska lisääntyminen toimii. Kuitenkin kun kalastusta on muutettu isoja kaloja säästävään suuntaan, on havaittu saaliin kasvaneen ja alkaneen koostua aikaisempaa suuremmista kaloista.

Ruotsin Hjälmaren-järvellä kuhan alamittaa nostettiin 40 senttimetristä 45:een vuonna 2001. Samalla verkon pienintä solmuväliä kasvatettiin 50 millimetristä 60:een. Vuosien 1996-2000 keskisaalis, 59 tonnia, nousi 153 tonniin vuosina 2001-2007. Viereisellä Mälaren-järvellä pyyntikokoa ei muutettu ja kuhasaalis pysyi entisellä tasolla.

Pyyntikoon muutos kasvatti myös kuhien keskikokoa. Vuonna 2008 rysäsaaliissa olleiden kuhien keskikoko oli Hjälmarenissa 53 senttimetriä ja 1492 grammaa. Mälarenin vastaavat luvut olivat 45,6 senttimetriä ja 923 grammaa. Hjälmarenin kuhat olivat keskimäärin siis yli puoli kiloa painavampia.

Pyyntikoossa tapahtuneiden muutosten ansiosta Hjälmarenin kuhakanta on nyt aikaisempaa vakaammalla pohjalla. Tästä syystä järvelle on myönnetty muun muassa Marine Stewardship Councilin sertifikaatti kestävästi suoritettavasta kalastuksesta. Palkinnon jakoperusteina ovat kalakannan tila, kalastuksen vaikutus ympäristöön ja kalakantojen hoito.

Edellä luetellut esimerkit osoittavat, että kannattaisi pyrkiä tilanteeseen, jossa varsinkin pitkäikäiseksi elävien lajien kannoissa on riittävästi kookkaita yksilöitä, koska ne ovat ratkaisevan tärkeitä kalojen lisääntymiselle. Kookkaat yksilöt kasvattavat kalansaaliita ja vaikuttavat suotuisasti vesiluontoon.

hannu.lehtonen@helsinki.fi

Kirjoittaja on

kalataloustieteen professori Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi