Itä-Suomen taivuttava yhteistyöhön

Itä-Suomen viiden maakunnan tulevaisuus näyttää aina vain kurjemmalta. Väestö on keskimäärin vanhempaa kuin muualla Suomessa ja työpaikkoja häviää tukuittain, kun puun tuonti Venäjältä uhkaa tyrehtyä kokonaan.

Vielä sata vuotta sitten Itä-Suomi oli vaurasta seutua. Hyvinvoinnin toi yhteys Pietariin, jonne vietiin muun muassa maataloustuotteita ja kalaa. Venäjän vallankumous katkaisi yhteyden, joka vasta viime vuosina on alkanut taas herätä. Ilman kulutuskykyisiä ja -haluisia venäläisiä rajanpinnan kaupunkien, kuten Lappeenrannan ja Imatran, kaupat kituisivat.

Runsaan vuoden verran Etelä-Savon maakuntajohtajana toiminut Matti Viialainen on pannut alueella tuulemaan ja yrittänyt saada maakuntia lisäämään yhteistyötä. Paljon intoa ja optimismia kaivataankin, jotta Itä-Suomen kurjistumiskierre saadaan oikaistuksi.

Valtion aluehallinnon uudistus tuo lisää mahdollisuuksia yhteistyölle, mutta sovun saaminen siitä on takkuillut. Etelä- ja Pohjois-Savo sekä Etelä- ja Pohjois-Karjala haluaisivat, että kaakonkulman kaikki viisi maakuntaa muodostaisivat yhteisen aluehallintoyksikön. Kymenlaakso puolestaan on halunnut kumppanikseen Uudenmaan maakunnat.

Kymenlaaksolaiset ovat selittäneet, että he ovat mieluummin hyvän luokan kehnoin kuin huonon luokan paras oppilas. Kymenlaakson talousluvut ovat toki olleet toista luokkaa kuin muiden sen suunnan maakuntien, mutta kehitys on sielläkin huonompaan päin.

Kymenlaaksolle ei näytä jäävän muuta mahdollisuutta kuin lyöttäytyä yksiin muiden Itä-Suomen maakuntien kanssa. Valtionhallinnon aluejakotyöryhmä ehdotti tiistaina julkistetussa loppuraportissaan, että Itä-Suomen viidestä maakunnasta tehdään yksi aluehallinnon toimialue.

Kävi aluehallintouudistuksessa miten hyvänsä, alueen maakuntien pitää lisätä yhteistyötään ihan oman etunsa vuoksi.

Itä-Suomella on muutama maantieteellinen valtti, jotka kannattaa hyödyntää täysipainoisesti. Ensimmäinen niistä on luonnollisesti Pietari, joka on Leningradin nimeä yhä kantavan alueen keskus. Siellä asuu kaksi kertaa niin paljon ihmisiä kuin koko Suomessa. Lappeenrannasta on Pietariin lyhyempi matka kuin Helsinkiin.

Toinen on Euroopan unioni, jonka arkipäivän politiikka rakentuu paljolti alueiden varaan. EU:lta olisi vähintään kohtalaiset mahdollisuudet saada syrjä-Suomen kehittämiseen tukea.

Entiseen aikaan Saimaa oli tärkeä kulkureitti kesät talvet. Sitä pitkin kulkivat ihmiset asioilleen, maitotonkat, kanat ja munat torille ja kauppoihin sekä tukit sahoille ja tehtaille. Saimaa pikemmin yhdisti kuin erotti.

Kun kuljetukset siirtyivät pyörille, suuresta vesistöalueesta tuli kuntia ja maakuntia erottava tekijä. Välimatkat pitenivät. Saimaan matkailukin on nykyään heikoissa kantimissa.

Saimaata ympäröivien maakuntien olisi löydettävä uudelleen vanha katsanto, että Saimaa yhdistää eikä erota.

Kun Itä-Suomessa ei enää voida laskea kaikkea puunjalostusteollisuuden varaan, on keksittävä jotain muuta. Se muu löytyy palveluista ja nimenomaan matkailupalveluista. Niiden parantamiseksi pitäisi alan yrittäjien löytää toisensa ja yhteistyössä kehittää erilaisia elämys- tai rauhoittumispaketteja vaativallekin matkailijalle. Pelkkien venäläisturistien varaan maakunnan tulevaisuutta ei kannata laskea, mutta luonnonrauhan ja kalastuksen luulisi kiinnostavan keskieurooppalaisiakin.

Mahdollisuuksia on, ja puitteet ovat ainutlaatuiset. Kuten vanhassa valssissa lauletaan: Kun on ilta Saimaalla, unhoitan muun.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi