Itämeren kaasuputki ei ole turvallisuuspoliittinen ongelma

Suomen ja Ruotsin hallitukset hyväksyivät torstaina kaasuputken rakentamisen Itämeren pohjaan. Suomen valtioneuvosto edellyttää putkiyhtiöltä, että Itämeren alueen turvallisuus- ja ympäristöuhat minimoidaan.

Myös eduskunnassa vuoden mittaan käyty keskustelu on osoittanut, ettei hanketta nähdä Suomessa pelkästään kaasun siirtona Venäjältä Keski-Eurooppaan. Siihen kytkeytyy useiden kansanedustajien mielestä paitsi oikeudellisia ongelmia ja vakavia ympäristöpoliittisia huolia myös sotilaallista uhkaa ja turvallisuuspoliittisia kysymyksiä.

Vaikka hallitus on vakuuttanut usean ministerin suulla, ettei turvallisuuspoliittisille peloille ole todellisia perusteita, epäilykset ovat jääneet kytemään.

On tärkeää, että pelkojen olemassaolo tunnustetaan. Niiden vaikutus Itämeren alueella on itse asiassa varsin huomattava, eikä huolia voi kumota pelkästään vakuuttelemalla ja niin sanottuihin tosiasioihin vetoamalla. Kyse ei ole mistään kaupankäynnillä ja järkiperäisellä sovittelulla ratkaistavissa olevasta etujen törmäyksestä vaan nimenomaan erilaisista katsantokannoista ja tavoista tulkita asioita.

Vaikka putkihankkeeseen kohdistuvia epäilyjä on esiintynyt runsaasti myös suomalaisessa keskustelussa, kiistely on pysynyt meillä sittenkin varsin maltillisena suhteessa Puolan, Baltian maiden ja Ruotsin debatteihin.

Pääministeri Putinin pariinkin otteeseen ilmaisema kanta, että putki liittyy myös Venäjän Itämeren-laivaston tehtäviin, on otettu näissä maissa perin vakavasti. Lisäksi niissä on pidetty varsin epäuskottavina puheita, joiden mukaan hankkeella on pohjimmiltaan rauhaa vahvistavia vaikutuksia, kun putki lisää Venäjän ja Keski-Euroopan vuorovaikutusta sekä molemminpuolista riippuvuutta.

Ajoittain keskustelua ovat hallinneet jopa hysteeriset näkemykset voimapoliittisen painostuksen lisääntymisestä ja putkesta juuri sotilaallisena uhkatekijänä.

Viime kädessä putki on kuitenkin taloudellinen hanke. Siihen liittyvät pelot saattavatkin hyvin osoittautua hetkellisiksi ja vähitellen kadota; näin on käynyt esimerkiksi Saimaan kanavaa ja Suomen omaa kaasuputkea koskevassa kotimaisessa keskustelussa.

On silti myös mahdollista, että jokin Itämeren alueella tai sen ulkopuolella tapahtuva mullistus saa uhkakuvat muodostumaan huomattavasti keskeisemmäksi ja alueen kehitystä todella häiritseväksi tekijäksi.

Joka tapauksessa on selvää, ettei Itämeren alue voi kehittyä EU:n äskettäin hahmottelemaksi eurooppalaiseksi suuralueeksi tai peräti eurooppalaisen kehityksen malliksi, ellei putkihankkeeseen liittyviä uhkakuvia saada väistymään.

Oppia voitaisiin ehkä ottaa Pohjoiselta jäämereltä. Elokuussa 2007 venäläinen sukellusretkikunta pystytti pohjoisnavan merenpohjaan, yli neljän kilometrin syvyyteen, Venäjän lipun. Pystytys oli sinänsä pelkkä julkisuustemppu, mutta monet pitivät sitä salakavalana siirtona kilpailussa Jäämeren alla olevista mittavista öljy- ja kaasuesiintymistä.

Venäjän uumoiltiin yrittävän kaapata alueita ja luonnonvaroja, varsinkin kun maan johto samanaikaisesti korosti tarvetta turvata Venäjän strategiset, taloudelliset ja tieteelliset edut arktisilla alueilla.

Huolestuminen Venäjän toimista johti välittömiin reaktioihin ja vastatoimiin. Siitä seurasi myös pyrkimyksiä jäljitellä Venäjän oletettua ilmoitusta läsnäolosta ja omistusoikeudesta. Kanada halusi perustaa napa-alueen tundralle kaksi tukikohtaa, ja Tanska lähetti jäätiköille tiedemiehiä Norjan Huippuvuorilta.

Yhdysvallat taas huolestui siitä, että sen mahdollisuudet olla läsnä alueella ovat puutteelliset. Sillä ei ole riittävästi jäänmurtajia, ja erityisesti tuntui kostautuvan, että maa oli lyhytnäköisesti jättäytynyt merioikeutta ja mannerjalustoja koskevan sopimuksen ulkopuolelle.

Useat eri maat pyrkivät siis tuolloin varautumaan siihen, että kilpajuoksu saa vähitellen myös voimapoliittisia ja sotilaallisia sävyjä. Kaikesta huolimatta Jäämeren rantavaltiot kykenivät torjumaan poikkeuksellisena pidetystä tapahtumasta aiheutuneiden pelkojen kärjistymisen.

Viiden maan edustajat kokoontuivat Tanskan aloitteesta ja Norjan pohjustamana vuoden 2008 kesällä Grönlantiin keskustelemaan. Niin sanotussa Ilulissatin julistuksessa rantavaltiot ilmoittivat arktisen kilpajuoksun päättyneen – ja Venäjä kiisti sen koskaan edes alkaneen.

Maat myös ilmoittivat pitävänsä kiinni siitä, että mahdolliset pohjoisnavan ympäristön aluekiistat ratkaistaan kansainvälistä merioikeutta noudattaen sekä YK:n puitteissa toimien. Kokouksen taustalla olevaan lippuepisodiin ei puututtu juuri lainkaan.

Valtiot kuitenkin julistivat, ettei Jäämeri muodosta merioikeuden kannalta mitään tyhjiötä eikä uusia alueita ja omistusoikeuksia voi näin ollen saavuttaa toimimalla yksipuolisesti.

Pohjoisen jäämeren piirissä tajuttiin, ettei siviililuonteisia asioita pidä kytkeä turvallisuuspolitiikkaan, ja siksi koko turvallisuuden käsite jätettiin keskustelujen ulkopuolelle. Pelkojen kierre saatiin näin katkaistuksi.

Samaan tulisi pyrkiä myös Itämeren piirissä. Rantavaltioiden tulisi laatia yhteinen julistus, jossa ne toteaisivat, ettei kaasuputkeen niiden mielestä liity sotilaallisia tai ylipäätään turvallisuuspoliittisia ongelmia ja että pulmat ovat ratkaistavissa normaalein siviiliyhteiskunnan keinoin.

Kirjoittaja on erikoistutkija Tanskan kansainvälisten suhteiden instituutissa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi