Jäitä hattuun arktisilla alueilla

Jokunen kuulija näytti nukkuvan levollisesti arktisten alueiden haasteita ja yhteistyötä käsitelleessä seminaarissa, joka järjestettiin alkuviikosta Hanasaaren kulttuurikeskuksessa Espoossa. Se oli myönteistä. Maapallon pohjoisimmilla alueilla ei ole sittenkään odotettavissa hallitsematonta ryntäystä luonnonvarojen perään eikä vaarallista kamppailua aluevaatimuksista.

Sen sijaan luvassa on yhä enemmän arktisen alueen maiden välistä yhteistyötä, jota koskevat melko selkeät säännöt ja sopimukset. Ei ollut alustajien vika, jos yhteistyön kuvailu teki osan yleisöstä raukeaksi.

Vaikka suuria arktisia konflikteja ei olekaan näköpiirissä, vaikeita ongelmia riittää. Huomio on keskittynyt jääkarhuihin, vaikka napapiirin pohjoispuolella asuu myös nelisen miljoonaa ihmistä, usein hyvin haavoittuvissa luonnonoloissa.

Muutama vuosi sitten alkanut arktinen vimma sai alkunsa ilmastonmuutoksesta. Se ei ole kadonnut minnekään. Arktinen jäämassa on viime vuosien aikana supistunut selvästi nopeammin kuin tietokonemalleissa ennustettiin.

Jäiden sulamisvauhti on ilmastonmuutoksen hälytyskello. Selvästi enemmän huomiota ovat kuitenkin saaneet jääpeitteen alta paljastuvat energiavarat ja merenkulkureitit.

Yhdysvaltain geologian laitos arvioi, että napapiirin pohjoispuolella on 12 prosenttia maailman paikannetuista öljy- ja kaasuvaroista sekä 22 prosenttia vielä löytymättömistä esiintymistä. Arktiset oikotiet merkitsisivät merenkululle suuria säästöjä.

Vimma on helpottanut, kun on käynyt ilmeiseksi, ettei arktisille alueille rynnätä noin vain rikastumaan. Esteitä on useita.

Ensinnäkään arktiset alueet eivät ole lakien ja sopimusten kannalta mikään tyhjiö. Seminaarissa todettiin, että alueen luonnonvaroista 97 prosenttia on erilaisten sopimusten piirissä.

Rantavaltioiden aluevedet ja mannerjalustan mukaan määräytyvät talousvyöhykkeet kattavat merkittävän osan merialueesta. Aluevaatimukset ratkotaan hyvässä järjestyksessä noudattaen kansainvälistä merioikeuden yleissopimusta.

Aluevaatimuksilla voi lopulta olla aika vähän merkitystä, koska valtaosa todennäköisistä merenalaisista öljy- ja kaasuvaroista on alueilla, joita kiistat eivät koske. Luonto on antanut kaasuvaroja anteliaimmin Venäjälle ja öljyvaroja Yhdysvalloille.

Seuraavaksi tilannetta rauhoittavat raha ja aika.

Kesällä valmistuneessa Suomen arktisessa strategiassa arvioidaan, että Venäjä sijoittaa lähivuosina Barentsin alueelle noin sata miljardia euroa. Alueen odotetaan kehittyvän merkittävästi 10-15 vuodessa.

Arktisten luonnonvarojen kehittämisessä sata miljardia on vain käsiraha ja 15 vuotta lyhyt aika. Ongelmien mittasuhteet näkyvät Venäjän omien strategioiden vaiheissa.

Vielä kesällä 2008 Venäjä lähti siitä, että pohjoisten rikkauksien ääreen pääsevät vain yritykset, jotka ovat sen omassa määräysvallassa. Sitten tuli talouskriisi, joka kirkasti ajattelua. Venäjän omat rahat eivät mitenkään riitä, ja esimerkiksi suurten kaasukenttien tuotot ovat epävarmoja vielä vuosikymmeniä.

Professori Nikita Lomagin Pietarin yliopistosta arvioi, että arktiset luonnonvarat ovat Venäjälle tavattoman tärkeitä. Alueella asuu 1,5 prosenttia Venäjän väestöstä, ja siellä tuotetaan jo nyt 11 prosenttia maan kansantuotteesta ja 20 prosenttia viennistä.

Niinpä Venäjä on sopinut Norjan kanssa Barentsinmeren rajakiistan ja painottaa nyt yhteistyötä myös omien luonnonvarojensa kehittämisessä.

Yhteistyön pääkanava on Arktinen neuvosto, jonka jäseninä on kahdeksan arktisen alueen valtiota, Suomi yhtenä joukossa. Neuvosto on heikko mutta hyödyllinen. Se ohjaa muttei päätä.

Arktisen neuvoston maailmassa pohjoisnapa on keskellä, Tanska ja Kanada ovat suurten merialueidensa ansiosta melkoisia suurvaltoja ja pohjoisessa asuvillakin on edes jonkinlainen äänivalta. Suomen asema on hyvä, vaikkei se kuulukaan arktisiin rantavaltioihin.

Neuvoston kautta näkee, mitkä ovat arktisen alueen todelliset ongelmat.

Yksikään valtio ei aio tinkiä oikeudestaan päättää omista luonnonvaroistaan arktisilla alueilla kuten ei missään muuallakaan. Alkuperäisväestö ja muut arktisen alueen asukkaat eivät suinkaan aina vastusta kaivos- tai öljyteollisuuden tuloa alueilleen. He saattavat suorastaan vaatia sitä, koska muita talouskehityksen välineitä ei ole.

Energian ja mineraalien jatkuva kysyntä sekä jääpeitteen supistuminen ovat syitä siihen, että arktisilla alueilla on tulevina vuosikymmeninä yhä enemmän kaivoksia, porauslauttoja, risteilyaluksia ja tavaraliikennettä. Tuhoisien ympäristökatastrofien riski kasvaa alueella koko ajan. Voimavaroja niiden torjumiseksi on häviävän vähän.

Se on arktisten alueiden kaikkein suurin uhka.

kari.huhta@hs.fi
Kirjoittaja on HS:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi