3.3.2011 3:00
Taskussani kulkee Nokian älypuhelin. Jossa on Symbianin käyttöjärjestelmä. Joka on kömpelö, minkä vuoksi nokialaisia ei haluta ostaa.
Kuulemma.
Puhelinoperaattori Dna:n ja Nokian yhteinen selvitys älypuhelinten käytöstä on huojentavaa luettavaa. Jos siis huojentavana seikkana pitää sitä, ettei ole yksin.
Dna:n ja Nokian selvityksestä kävi ilmi, että suomalaiset käyttävät älypuhelintaan perusviestintään. Siis soittavat toiselle ihmiselle tai lähettävät tekstiviestin. Näin älypuhelintaan käyttää runsas neljäsosa.
Vain puolet älypuhelinten omistajista hyödyntää vempeleensä ihmetoimintoja. Tällaisiksi moniosaajiksi kelpuutetaan ne, jotka käyttävät puhelimensa nettiyhteyksiä, sähköpostia ja navigointia tai kuuntelevat sillä musiikkia.
Kuulun älypuhelimen käytössä alisuoriutujien kastiin. Niihin, joiden tietotekninen äly ei vastaa puhelimen älyä eikä uteliaisuus yllytä kokeilemaan. Onhan sitä muutakin tekemistä.
Puhelimessani näyttää olevan kymmeniä kuvakkeita ja jokaisen kuvakkeen takana lisää kuvakkeita. Vai mitä ne ovat nimeltään? Kiintoavain, nuotti pitsan päällä, taikurin sauva, vaaka ja niin edelleen.
Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tapahtuu, jos etenee johonkin päin – voiko näin sanoa? – vaikkapa taikasauvasta. Ja kun ihmisen luonteeseen kuuluu varovaisuus oudoissa tilanteissa, niin en edes kokeile. Menee vaikka rikki. Kallis kone.
Selvityksen lopputulos on matkapuhelinten valmistajille ja erityisesti Nokialle ongelmallinen. Voiko tuotteen houkuttelevuutta kasvattaa lisäämällä siihen aina vain uusia älyominaisuuksia ja kehittämällä niiden käytettävyyttä, jos mokomat toiminnot eivät suurta osaa kuluttajista kiinnosta?
Minun kaltaiseni kännykkäihminen ottaa käyttöön toimintoja, jotka korvaavat elävän elämän konkreettisia esineitä. Älypuhelimessa tällaisia ovat navigaattori, herätyskello, kalenteri, radio ja kamera. Oikeastaan kaikki muu härpellys on turhaa.
Jos haluaa myydä kutsuvaa tuotetta alisuoriutujille – kohderyhmähän on selvityksen mukaan iso ja länsimaiden ikärakennekehityksestä päätellen pysyykin isona –, pitää tarjota korvaavuutta eikä lintupeliä.
Kun käsipuhelin saavuttaa kehitysasteen, jossa se todella korvaa tietokoneen, tuote kääntää monen peruskäyttäjän huomion. Tähän on kuitenkin pitkä matka, sillä kyse ei ole puhelimen tietoteknisistä ominaisuuksista vaan koosta. Tietokone on yhtä kuin kelvollisen kokoinen näyttö ja hyvä näppäimistö. Sellainen ei mahdu taskuun.
Toinen selvityksen nostattama kysymys on, ovatko käyttäjät muualla maailmassa samankaltaisia kuin Suomessa.
Jos tumpelous on suomalainen ominaisuus, Nokian kilpailijat voisivat sanoa tämän johtuvan siitä, että suomalaisten suosikkipuhelin on edelleen Nokia, jonka käyttöjärjestelmä ei työnnä silmille kaikkia ominaisuuksiaan. Älypuhelin muuttuisi siis käyttöjärjestelmänsä vuoksi älyttömäksi puhelimeksi.
Jos tumpelous kuitenkin on globaali ilmiö – kuten voi olettaa –, miksi Applen tuotteet ovat muuttuneet Nokian tuotteita haluttavammiksi?
Eihän peruskäyttäjälle ole mitään merkitystä sillä, millaisia miljoonia sovelluksia iPhoneen on tarjolla, jos senkin käyttö rajoittuu soittamiseen ja tekstarin lähettämiseen.
Tässä saavutaan siihen peruskysymykseen, johon Nokia ei ole vuosiin vastannut oikein.
Jos älypuhelimien älyä ei käytetä ja yhden valmistajan markkinaosuus pienenee, syytä muutokseen on turha etsiä järkimaailmasta – varsinkaan insinööriaivoin. Järkeä ei pidä hakea sieltä, missä sitä ei ole ollutkaan.
Apple vain on luonut seksikkään näköisen tuotteen, joka antaa modernin säväyksen käyttäjänsä auraan. Se on tapa liittyä johonkin ajatusmaailmaan. Se on tunteena alumiinia, lasia ja kylmää litteyttä. Se antaa – todenmukaisen tai valheellisen – viestin ihmisestä, joka tietää, mitä kunkin kuvakkeen takana on.
Samaan avantgardismin tunteeseen pystyi takavuosina Motorola Razr-puhelimellaan.
Puhelinten kalleimman hintaluokan tuoterivistössä nokialaiset ovat kuin miesten pitkiä kalsareita: järkivaatteita. Modernit kilpailijat ovat tehneet tyköistuvia boksereita.
Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi